Tonavan väärällä puolella

Tänään oli jännittävä päivä, sillä päätin lähteä yksin seikkailemaan Floridsdorfiin. Siellä oli Interspar-kauppa, jossa oli lakanoita halvalla. Sinne piti mennä ensin bussilla 48A keskustaan, vaihtaa ratikkaan nro 1, jossa koin lipuntarkastajat, ja vielä vaihtaa toiseen ratikkaan nro 31. Sillä sitten köröttelin perille asti Franz-Jonas-Platzille. No ne Intersparin lakanat oli ihan maailman kamalinta materiaalia, samanlaista kuin "voileeverhot", joten päätin jättää ne sinne. Sen sijaan ostin retkipeiton, jossa oli muovitettu alusta, jollainen on kätevä, ja päältä se oli jotain fleesen tyyppistä. Varmasti hiostavaa, mutta saa nyt luvan kelvata.

Päätin tulla takaisin samaa reittiä, vaikka metro olisi ollut varmasti helpompi. Matkalla oli iso Hofer, jossa muistin olevan jokin tarjous lakanoista, joten jopa itsenikin yllättäen jäin pois siinä kohdilla ja kipaisin ostoksille. Ostin sieltä myös aluslakanan, vaikka se olikin vähän tyyriimpi. Olisihan sitä toisaalta passannut sellainen Intersparin muutaman euron froteelakanakin, joka siellä ollessa ei houkuttanut pätkääkään, mutta en katsonut enää mielekkääksi ajella takaisin. Ainahan sitä jossain on joku tosi halvalla ja harmittaa, että maksoi itse paljon enemmän, mutta onko se sitten aina sen väärtti, että lähtee etsimään jotain kauppaa jostain kartan reunalta muutaman euron takia.

Palasin takaisin sille pysäkille, jossa jäin pois ja osasin tulla aina ihan kotiin asti. Pari kertaa pääsin "possujunalla" eli sellaisella vanhalla ratikalla, joka on ihan vauhdikas ja jännittävä vekotin. Kotona odotti postilaatikossa oikein meille tullut kirje! :)

Viikonlopun ajan täällä on ilmainen kesäfestivaali Donauinselfest, jonne pitää mennä ainakin huomenna, jos ei tänään jaksa. Siellä on monenlaista esiintyjää, joista suurin osa on paikallisia "Eläkeläisiä", mutta on täällä sitten kuitenkin esmes Europe, jolla on ainakin yksi tuttu biisi. Varmasti on juhlatunnelmaa ja paljon snägärikojuja!

"Rannalle, sannalle..."

Tänään on taas jokin pyhäpäivä. Jussi yritti kuitenkin käväistä töissä, mutta siellä oli ollut ovet lukossa, joten hänkin joutui pitämään vapaapäivän... Lähdimme iltapäivästä kaupungille, vaikka taivas näyttikin hivenen tummalta. Otimme bussin ja ajelimme kanavan rantaan. Kanavan varrella oli monenlaista taidetta, myös ihan myynnissä olevaa sellaista. Täällä Wienissä ei ole kovin montaa uimarantaa, sillä ainut joki on Tonava eikä järviä ole. Sen sijaan täällä on maauimaloita ja kylpylöitä sekä "hiekkarantoja" ilman vettä. Kanavan varrella oli useita kahviloita ja baareja, joiden yhteydessä oli matalia hiekkalaatikkoja, joissa oli kankaisia rantatuoleja. Niissä ihmiset loikoilivat ja nauttivat drinksujaan. Erityisen houkuttelevalta näytti vastarannalla siintävä rantabaari aurinkovarjoineen, jonne lähdimme suunnistamaan.

Aurinkoisia ilmeitä, mutta ei aurinkoa

 Siellä oli iso hiekkakenttä, Dj, runsaasti tuoleja ja varjoja - sekä ihmisiä. Jussi otti oluen ja minä tilasin "sellaisen oranssin juoman, jollaista kaikki muutkin juovat". Sain jonkinlaisen omenakatkeron ja valkoviinin sekoituksen, joka oli ihan raikas - ja oranssi. Jokaisesta juomasta piti maksaa 50 sentin pantti, jonka sai takaisin, kun palautti ehjän pullonsa tai lasinsa. Kätevää! Ei ollut lasinsiruja tai tyhjiä pulloja lojumassa, sillä vaikka omasi jättäisitkin, niin aina on joku rahanahne, jolle pullosi pantti on aarre. Istuimme ja nautiskelimme tunnelmasta, kunnes sadepilvet ajoivat meidät jatkamaan matkaa. Hetken sateista kaupunkia tutkailtuamme päätimme ottaa ratikan kohti Dr.-Karl-Renner-Ringiä, josta olimme päättäneet ottaa paikallisten tapaan kebabit ja syödä ne lennossa. Itse jatkoin vielä tosi-paikalliseen tapaan kebabin perän mutustamista ratikassa matkalla kotiin.

Olemme Jussin kanssa jo monesti ihmetelleet, miten täällä on joka paikassa todella siistiä. Erityinen huomio on kiinnittynyt kaikkiin julkisiin vessoihin esimerkiksi juna-asemilla ja junissa. Myös ravintoloissa sekä tuolla rantabaarissa, mikä ei siis ollut mitenkään rajattu alue, on ollut hyvin siistit vessat. Mutta myös itse asemat ovat olleet siistejä niin roskista kuin "roskasakista". Jotain hörhöjä aina liikkuu metroissa, mutta yleisesti ottaen täällä ei paljoa ammattijuhlijoita nurkissa norkoile.

Kaasuvaivoja

Päivällä lähdin Mariahilfer Straßelle vähän alennusmyyntejä tarkastamaan. Kauppoja on joka oksalla, mutta ongelmaksi muodostuu se, etten tiedä, mihin kannattaa nenänsä työntää. Onhan täälläkin tutut H&M ja Vero Moda, mutta jotkut liikkeet ovat sellaisia design-liikkeitä, joiden hintalapuissa on pilkkuvirhe. Kiersin ja katselin, mutta en ostanut mitään.

Illaksi olimme sopineet treffit Stephansplatzille, sillä olimme menossa syömään Jussin työkaverin ja hänen tyttöystävänsä kanssa. Sitä ennen olin ehtinyt saada paniikin aikaiseksi, sillä meille ei kotiin tullutkaan lämmintä vettä. Lähdön päälle kysyin naapurin rouvalta, olisiko heillä mahdollisesti sama ongelma, mutta ei kuulemma ollut. No onneksi myöhemmin illalla Jussi sai vettä lämmittävän kaasuhärpäkkeen toimimaan. Siinä oli ollut vain jokin "häiriö" ja se oli sammunut.

Ravintola, jonne menimme, oli ihan keskustassa ja nimeltään Kolar. Annoksia oli valittavissa moneen makuun, mutta kaikki olivat periaatteeltaan samanlaisia eli kahden pitsapohjaa muistuttavan lätyn välissä oli jokin täyte. Annos muistutti paljon pitaleipää ja valittavissa oli iso tai pieni "lätty". Hinnat vaihtelivat 5 eurosta 7 euroon. Ravintola oli hyvin suosittu eikä ihme, sillä ruoka oli parempaa kuin pitsa, mutta silti idealtaan samankaltainen: rento ja edullinen. Seurakin oli mitä mainioin, vaikka oma englanti kaipaakin vielä lisää käytännön harjoitusta, sillä välillä tökkii niin kielioppi kuin sanastokin. :)

Ennakointia

Viikonloppu tuli käveltyä ja ihmeteltyä maisemia niin, että niskat väsyivät. Tänään oli hyvä päivä päivittää blogia ja huilata, vaikka lämmin sää vähän houkuttelikin ulos. Kirjoittamisessa vierähti useampi tunti ja välillä ehti lukea sähköposteja ja semmoista. Nettikin toimi täysillä, joten eihän sitä olisi malttanut pois laittaakaan. Huomenna mennään ulos syömään Jussin työkaverin ja hänen vaimokkeensa kanssa. Jussi tuntee vaimonsa niin hyvin, että oli päättänyt ennakoiden laittaa huomisen ravintolan ruokalistan sähköpostitse, jotta voin tutustua siihen etukäteen. Ei huono idea ottaen huomioon, että listalla oli saman ruuan eri variaatioita varmasti pitkälti kolmatta kymmentä. Kirjoitin lapulle kaikki hyvältä kuulostavat, josta lähdin huonompi - parempi -periaatteella eliminoimaan vaihtoehtoja. Nyt on enää jäljellä kolmen kärki ilman paremmuusjärjestystä... Katsotaan vaan, niin esivalmisteluista huolimatta olen taas viimeinen, joka jahkaa ruokiensa kanssa. Miten se päättäminen voikin olla toisille niin vaikeaa?

Viikonloppu Salzburgissa

Kello herätti aivan liian aikaisin... Ei auttanut muu kuin kammeta ylös tikut silmissä. Tästä junasta ei sopinut myöhästyä. Meillä oli onneksi hyvin rauhallinen aamu, sillä eväät oli valmisteltu ja pakkaaminen hoidettu valmiiksi jo illalla. Pääsimme hyvissä ajoin matkaan ja kävelimme Westbahnhofille, josta juna lähti klo 6.10. Odotimme jotain kolisevaa ja tärisevää vanhaa junaa ällöttävine vessoineen, mutta saimme yllättyä! Juna vastasi VR:n IC-junaa ja peittosi sen olemalla - ja pysymällä - aikataulussa. Asemia oli jotain tuhatsata, sillä juna pysähteli parhaimmillaan 4 minuutin välein. Selvisi siis syykin siihen, miksi näillä junilla matkanteko kestää 6 tuntia. No saimmepa nauttia maisemista koko rahan edestä! Vaihtoja meillä oli 2, joista toiseen oli aikaa 3 ja toiseen 40 minuuttia. Ensimmäisen epäonnistumisen varalle meillä oli suunnitelma B, joka sisälsi St. Valentin - Linz siirtymän ajamisen nopeammalla junalla. Tuota varasuunnitelmaa ei onneksi tarvittu, ja toisella vaihdolla nautimme kahvit viihtyisässä leipomossa Linz/Donaun siistillä ja ostoskeskusmaisella rautatieasemalla.

Taustalla siintää Alpit

Matka taittui yllättävän joutuisasti ja maisemat sekä vaihdot pitivät virkeänä aikaisesta herätyksestä huolimatta. Salzburgissa meitä olivat vastassa Saara ja Olli, joita oli ihana nähdä! Ollin kummitäti oli hoitanut meille hotellihuoneet, jotka eivät ihan mahtuneet keskustan karttaan, mutta joita lähdimme jalkaisin etsimään. Pienen seikkailun jälkeen löysimme Gasthaus Zum Guten Hirtenin, josta meidät ohjattiin Hotel Guter Hirteen, joka sijaitsi kohta pian nurkan takana. Kolmen tähden hotelli oli sitruunankeltainen ulkoa, mutta pehmeänsävyinen ja hyvin siisti ja moderni sisältä. Huoneet olivat tilavat, meidän vähän tilavampi kuin Saaran ja Ollin :), ja sängyt leveät muhkeine peittoineen. Parasta oli yhteinen iso parveke. Harmi vain, ettei viikonlopulle sattunut oikein terassikelejä, vaikka Jussi kyllä sinnikkäästi yritti molempina aamuina kattaa aamupalan ulos, mutta jonka sade kuitenkin pilasi ennen kuin muut sinne ehtivät. Muuten parveke oli varsin kätevä.

Mirabell Garden ja sateinen Salzburg

Olimme varanneet huoneet ilman aamupalaa, joten lähdimme vähän katsastamaan vanhaa kaupunkia ajatuksena käydä syömässä sekä ruokakaupassa. Kiersimme muun muassa Mirabell Gardenin läpi, jonka kaunis näkymä Hohensalzburgin linnoitukselle oli päässyt useisiin turistipostikortteihinkin. Yritimme etsiä sateisesta vanhasta kaupungista mukavaa ja kohtalaisen edullista ruokapaikkaa. Löysimme pienen italialaisen ravintolan, jossa oli asiakkaita ja ovi auki, mutta ovessa kyltti, jonka mukaan ravintola olisi ollut kiinni. Jussi kurkkasi sisälle ja tarjoilijamies ohjasi meidät pöytään viereisessä pöydässä istuneen rouvan tuimista katseista ja tiukasta äänensävystä huolimatta. Ravintola kaiketi oli pitämässä päiväsiestaa ennen iltaa, mutta sateinen lauantai oli luultavasti ollut hiljainen päivä ja neljä maksavaa turistia oli tervetullut lisä päivän myyntiin. Söimme simppelit pastat, jotka olivat siinä nälässä ihan maistuvat. Söimme suljetussa ravintolassa kaikessa rauhassa. Kiersimme vielä hetken kaupunkia, jossa oli vanhoja mukulakivikatuja, tunnelmallisia sisäpihoja suihkulähteineen ja houkuttelevia rakennusten läpi kulkevia käytäviä, joissa oli pieniä putiikkeja ja ravintoloita.

Vanhan Salzburgin katuja

Päätimme käydä kahvilla Ollin kummitädin suosittelemassa vanhassa kahvilassa, jossa saimme omakohtaisesti kokea legendaarisen itävaltalaisen töykeän kahvilatarjoilijan, jota itse osasinkin odottaa. Kakut ja kahvit nautittuamme lähdimme ruokakauppaan. Billassa oli melkoisesti väkeä, mutta saimme kerättyä jogurttia, croisantteja ja mehua aamuksi sekä viiniä, juustoja ja viinirypäleitä illaksi. Osti Jussi ja Olli jotain kuivamakkaraakin, jota ne onnellisina puputtivat oluen kanssa. Otimme bussin hotellille, mutta väärältä puolelta katua. No, näimmepä samalla molemmat päättärit. Emme osuneet ihan kohdille hotellin päässäkään, joten jouduimme vähän taas harhailemaan. Perille päästyämme vaihdoimme kuivaa päälle ja istuimme iltaa meidän huoneessa, jonne Olli ja Saara hipsivät eväineen kätevästi terassin kautta. :) Katselimme Wienin kuvia, maistelimme juustoja ja suunnittelimme seuraavaa päivää.

Sateelta suojassa on hyvä maistella juustoja ja viinejä

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana, mutta toiveita pilvien rakoilemisesta oli. Onneksi ei satanut aivan yhtä kaatamalla kuin edellisenä päivänä, mutta keli oli silti aika viileä. Olimme päättäneet ostaa Salzburg-kortit, jolla pääsi ilmaiseksi nähtävyyksiin ja sai kulkea bussilla. Meillä oli valittuna muutama kohde, jotka olimme vielä laittaneet ikään kuin tärkeysjärjestykseen. Vaikka nähtävää olisi ollut valtavasti ja aikaa vain vähän, päätimme kuitenkin edetä rauhassa nauttien eikä kieli vyön alla paahtaen kirkosta museoon. Olimme menossa ensimmäiseksi pienen vuoren tai kallion päällä sijaitsevaan Hohensalzburgin linnoitukseen, jonne pääsi jännittävällä junahissillä. Matkalla sinne kuljimme kauniin ja vanhan St. Peterin hautausmaan läpi.

Näkymä linnoitukselta alas kaupunkiin ja joelle

Hohensalzburgin linnoitus muistutti tunnelmaltaan Turunlinnaa, mutta oli vain huomattavasti isompi. Linnoitus tarjosi kauniit näkymät alas kaupunkiin. Joimme yhdet paikalliset vehnäoluet aurnkoisella terassilla ihastellen lumihuippuisia vuoria, kunnes meidät yllätti melkoinen tuulenpuuska.

Linnanhuipulla tuulee

Terassi muuttui muutamassa sekunnissa melkoiseksi hasardialueeksi, jossa lasinaluset ja hammastikut lensivät ilmassa. Täällä tarjoilijoille kuuluisi maksaa vaarallisen työn lisää. Päätimme siirtyä retkellämme eteenpäin ja suunnistaa kohti Untersbergin vuorta, jonka olimme päättäneet valloittaa.

Kohti huippua

Emme oikein tienneet, mitä odottaa, kun kaapelihissi lähti kuljettamaan meitä 1801 metrin korkeuteen. Sää oli kirkastunut sopivasti ja aurinko paistoi. Aamupäivällä pilvien peitossa ollut vuoren huippu näkyi koko komeudessaan. Hissi lähti keikkuen hinautumaan kolmen vaijerin varassa. Vähän meinasi usko loppua, kun edessä kohosi taivaisiin asti jyrkkä vuoren seinämä, jonka yli hissin oli tarkoitus kiivetä. Talot kutistuivat ja metsä alkoi muistuttaa lähinnä sammalmattoa, kun hissi kipusi hitaasti ylöspäin vaijerien kiristyessä. Enää muutama metri, niin olisimme vuoren laella - tai niin me luulimme. Yhtäkkiä maa katosi alta ja vaunu notkahti alaspäin: Alla aukesi vihreä laakso ja edessä entistä korkeampi vuorenhuippu. Siinä kalpeni moni huvipuiston vuoristorata tämän tosielämän vuoristoradan rinnalla.

Näkymiä 1800 metrin korkeudesta

Ylhäällä oli vallan eri lämpötila kuin alhaalla: tuuli oli melko tiukka ja lämpöasteita tuskin oli montaa. Lähdimme kipuamaan kohti lähintä huippua, jossa seisoi jättimäinen rautaristi. Maisemia ei voi oikeastaan edes sanoin kuvailla, sillä ne olivat jotain sellaista, mitä en ollut koskaan nähnyt. Vatsasta kouri kulkea kivistä polkua, jonka oikealla puolella kulkevan kaiteen jälkeen et nähnyt yhtään mitään, sillä siinä oli pilvi. Vasemmalla oli kaupunki ja kaukana horisontissa oli melko tumma taivas. Muutaman sekunnin päästä oikealla puolella oleva pilvi "haihtui" ja kaiteen takaa ilmestyi pudotus, laakso ja taustalla sinistä taivasta vasten lumihuippuisia vuoria. Seisoimme ristin juurella huokaillen tätä näkyä. Käännyin sitten katsomaan taas näkymiä kaupungin suuntaan, mutta taas vatsanpohjassa tuntui kouraisu. Se "kaukana horisontissa" ollut tumma taivas ei ollutkaan enää niin kaukana. Villeintä kaikesta oli tajuta se, millä vauhdilla pilvimassa liikkui kohti ja miten nopeasti sääolosuhteet muuttuvat noin korkealla. Yhtäkkiä siitä tummansiniharmaasta pilvestä löi salama. Seisoimme vielä näitä pilviä ylempänä, mutta emme kovin kauaa. Siinä kohtaa alkoi jo tosissaan vähän pelottamaan. Hetki sitten aurinkoinen vuoren rinne alkoi muuttua yhä sumuisemmaksi ja sumuisemmaksi. Ja kuten olimme aikaisemmin havainneet, sumu voi muuttua niin sakeaksi, ettei eteensä näe metriä kauemmas. Katselimme vielä hetken salamointia, mutta kipitimme sitten kiireenvilkkaa sisälle rakennukseen, jossa oli kahvio-ravintola sekä hissi alas. Emmekä hetkeäkään liian aikaisin. Ehdimme istahtaa pöytään, kun alkoi aivan mieletön myrsky. Ensin satoi ikkunoita piiskaten vettä, sitten rakeita ja vielä lunta. Söimme ravintolassa lounaan ja odottelimme myrskyn laantumista. Jussi ja Olli söivät miljööseen sopivaa perinneruokaa: bratwurstia ja sauerkrauttia. Saara söi pitsaa ja minä gulassikeiton. Joimme yllättäen olutta, paitsi että Saara joutui kylmän sään vuoksi turvautumaan väkeviin. Vaikka hissi olisikin kulkenut myrskystä huolimatta, meistä kukaan ei halunnut heilua siinä tuulessa ja sateessa 1800 metrin korkeudessa.

Taustalla näkyi myös lumihuippuisia vuoria, joista korkein oli yli 3,5 km

Myrsky kuitenkin laantui ja taas paistoi aurinko. Meidän piti kuitenkin lähteä jo alaspäin, sillä meidän piti ehtiä jokiristeilylle, johon olimme jo ostaneet liput. Myrsky kuitenkin aiheutti vähän muutoksia aikatauluumme emmekä ehtineet luonnonhistorialliseen museoon, jonne olimme haaveilleet ehtivämme ennen risteilyä. Kävimme sen sijaan nykytaidemuseossa, jossa taide oli aivan niin erikoista kuin se nyt yleensä tapaa tuollaisissa paikoissa olla. Lopuksi kirmasimme veneeseen, joka odottikin laiturissa. Risteily oli melko köyhä, josta erikseen maksaminen olisi harmittanut, mutta joka nyt lähinnä vain nauratti. Pyörähdykset moottoriveneellä Wieninvalssin tahtiin "vain meille" oli jo melkoisen kornia turistien kosiskelua. Mutta veneessä olleet lapset nauttivat täysillä! :)

Ilta oli ihanan aurinkoinen, vaikka hieman viileä. Päätimme vähän kävellä kaupungilla ja hivuttautua kohti hotellia. Valitettavasti kauniiksi kehuttu italialainen hautausmaa oli ehtinyt laittaa porttinsa kiinni, emmekä ehtineet sitä tällä retkellä nähdä. Näimme kuitenkin viihtyisiä kauppakatuja, jännittäviä pieniä liikkeitä ja tietysti vuorimaisemia. Rautatieaseman kohdalla minun oli pakko luovuttaa ja esittää toive bussimatkasta hotellille, sillä lonkkaa alkoi jyskyttää siihen malliin, että pian ei kävellä seuraavanakaan päivänä. Niinpä nappasimme bussin numero 3 ja taitoimme sillä loppumatkan. Illalla menimme syömään Gasthaus Zum Gunten Hirteniin, jossa olimme lauantaina poikenneet etsiessämme majapaikkaamme. Ruoka siellä oli loistavaa ja varsin täyttävää. Annoskoko oli jotain suuren ja järjettömän välillä. Siitä huolimatta söimme vielä jälkiruoat, sillä olihan tarjolla suklaakakkua suklaakastikkeella, kermavaahdolla, mansikoilla ja vaniljajäätelöllä. Saara ja Olli halusivat vielä käydä ihastelemassa öistä Salzburgia, mutta me totesimme Jussin kanssa, että jännittävä päivä alkoi vaatimaan verojaan. Sovimme aamupalatreffit ja läksimme iltapesulle.

Säätiedotuksen lupauksista huolimatta maanantaiaamukin oli harmaa. Meillä alkoi jo loppua usko Salzburgin säätiedotuksiin. Meidän 24 tunnin Salzburg-kortissa oli vielä virtaa lähes puolille päivin, joten päätimme Jussin kanssa mennä tänään sinne luonnonhistorialliseen museoon. Saara ja Olli päättivät myös tulla mukaan. Aikaa kun oli rajoitetusti, kaikkea haluamaansa ei ehtinyt useamman päivän visiitistä huolimatta kokea, kun lauantain sadesääkään ei suosinut turistikierrosta. Museo oli valtava paikka, johon olisi helposti saanut käytettyä kaksi päivää. Pari tuntia riitti semmoiseen pikaiseen ihastelukierrokseen. Museo muistutti erehdyttävästi eläintarhaa, mutta ei suinkaan täytettyjen eläintensä, vaan irrallaan sinkoilevien päiväkoti- ja koululaisryhmien vuoksi. Minusta dinosaurukset eivät kyllä näyttäneet kovinkaan aidoilta ja Ollin mielestä lohien kasvot olivat liian pulleat. Sen sijaan ne lukemattomat täytetyt sarvipäät näyttivät varsin uskottavilta. Olli tiesi kertoa, että edustettuna olivat kaikki maailman hirvieläimet. Vaikka nähtävää olisi ollut vielä tekniikkapuolen verran, päätimme korvat metelistä vinkuen käväistä vielä ensimmäisenä päivänä löytämässämme edullisessa intialaisessa ravintolassa lounaalla. Olihan meillä kaikilla edessä monen tunnin matkustus. Ruoka ravintolassa oli oikein maukasta. Keitto ja pääruoka maksoi opiskelijalle 5.90, mutta ei Jussin aikuisen hintakaan, 7,90€, järkyttävän kallis ollut sekään. :) Lounaan jälkeen alkoi olla jo hivenen kiire juna-asemalle lipun ostoon. Päätimme napata bussin ja matkata riskillä pari pysäkin väliä ilman erillistä lippua, sillä Salzburg-korteissamme ei ihan näin pitkälle riittänyt poforttia. Ei onneksi käynyt kuinkaan ja ehdimme hyvin asemalle. Hyvästelimme Saaran ja Ollin ja jäimme odottamaan oman junamme lähtöä. Meillä oli aikaa tunnin verran, joten teimme pienen kävelylenkin kaupungin uudemalla puolella, sillä, joka on tavallisen, lähiössä asuvan salzburgilaisen koti. Olihan se vähän erilainen miljöö kuin vanha kaupunki.

Löysimme oikean junan, joka lähti noin viisi minuuttia myöhässä. Työmatkaliikenne ja useamman aseman remontti kaiketi olivat aiheuttaneet viivästyksiä junissa, mutta ei onneksi tuota enempää. Tähän suuntaan meillä oli kolme vaihtoa, joista yksi vaihtoväli St. Valentinin asemalla oli tunnin mittainen. Olimme haaveilleet käyvämme kahvilla asemalla aivan kuin menomatkalla Linz/Donaun asemalla. Tämä asema ei ollutkaan aivan yhtä suuri ja viriili, joten päätimme tehdä pienen kierroksen kaupungilla. St. Valentinissa asuu saman verran ihmisiä kuin Seinäjoella ennen kuntaliitoksia. Se muistutti kuitenkin jotain Jämsää, jossa ei maanantai-iltana kuuden maissa liikkunut ketään yhtään missään. Löysimme Billan, josta haimme jääkahvit ja vähän murua rinnan alle. Myyjät olivat aivan symppiksiä, sillä he eivät mitenkään osoittaneet sellaista pientä turhautuneisuutta turisteja kohdatessaan, jollaista täällä Wienissä voi havaita. Tai eihän meitä turisteiksi arvaa kuin vasta silloin, kun avaamme suumme. Pullatiskin nainen opetti meille ystävällisesti jyväisemmän rinkelin saksankielisen nimen ja kassantädiltä irtosi hymy ja selkeästi artikuloidut numerot.

Loppumatka sujui hyvin, paitsi että viimeisen junan vahvasti saksaa murtava konnari kertoi, että tällä junalla pääsee vain Hütteldorfiin asti, sillä Westbahnhof, jonne olimme siis menossa, on nyt suljettu remontin takia. No ei se mitään, junan vaihtamisen konkareina otimme Hütteldorfista U4:sen ja jatkoimme U6:lla kotiin, jossa olimme kymmeneltä illalla. Lähdimmehän matkaan jo klo 14.20. Huh, mikä reissu, mutta kannatti tehdä jo pelkästään Untersbergin maisemien takia!

Taas kaupassa

Viikonloppu vaati hieman kemikaaliostoksia Dm:stä sekä hei-me-seurustellaan-sateenvarjot Sewasta eli siitä paikallisesta Tiimarista. Ehdin myös käydä vähän kaupoilla. Poikkesin Mango-liikkeessä, joka löytyy myös Suomesta, ja jossa oli alkanut varmaan tänään alennusmyynti. Vaatteita oli -50% - ja asiakkaat oli ihan hulluja: naiset pläräsivät rekkejä sekopäisen määrätietoisesti maailmanlopun tunnelmissa, vaatteita ropisi lattialle, kassajonot leikkasivat liikkeen kahtia ja vartijat seisoivat ovella. Aivan kuin tänään olisi ollut koko kesän - tai elämän - ainut mahdollisuus ostaa vaatteita. Olin hämmentynyt. En ostanut mitään.

H&M:ssä sen sijaan oli hyvin rauhallinen tunnelma. Koskaan en ole saanut yhtä kohteliasta palvelua H&M:n sovituskopeilla, mutta täällä ihmiset on yleisesti kovin kohteliaita - ja odottaa samaa kohteliaisuutta myös sinulta. Huom! Poikkeuksena kuitenkin vanhat ja arvonsa tuntevat kahvilat! Älä erehdy luulemaan, että asiakas on aina oikeassa tai että tarjoilijat ovat siellä asiakkaiden palvelemista varten. :) Olen kuitenkin todistanut, ettei tällainen wieniläistarjoilijoiden asennevamma ole levinnyt ravintoloihin, uudempiin kahviloihin tai kauppoihin.

Suodatin- vai pannujauhatusta?

Illalla Jussi teki gulassikeittoa ostamistani aineksista, joita piti vielä lennosta käydä täydentämässä. Kävin samalla ostamassa huomisaamun junamatkalle evästä, sillä herätys on jo klo 4.30. Ostin samalla myös kahvia, joka myös vaati hieman esivalmisteluja. Julia oli jättänyt tänne kahvinkeittimen, mutta se ei ollut meille tuttu suodatinkahvinkeitin. Minulla ei ollut hajuakaan, minne vettä laitetaan tai mitä kahvia kone vaatii. Se toimi varmaan samalla periaatteella kuin semmoinen "mutterikeitin", mutta enpä ollut sellaistakaan koskaan käyttänyt. Tiesin, etten osaa selittää kyseisen keittimen ulkonäköä tms. englanniksi, mutta hätä keinot keksii: otin keittimestä valokuvat ja läksin kauppaan. Billassa oli hyllyllinen erilaisia kahvipaketteja eri jauhatuksilla ja eri koneisiin. Siellä sitten seisoin huuli pyöreänä huokaillen. Rohkaistuin ja kysyin juustotiskin naiselta apua. Häntä hivenen huvitti, etten osannut käyttää "tavallista kahvinkeitintä", mutta auttoi kyllä ihan loppuun asti. Olen vakuuttunut, että minulla on jo lempinimi Billan myyjien keskuudessa ja taukohuoneen seinällä on kirjanpito ajoista, kuinka kauan kullakin kauppareissulla olen viipynyt.

Vihdoin valmis!

Rauhallisen aamun jälkeen jatkoin eiliseltä kesken jäänyttä artikkelin kirjoittamista. Orava vahti vierestä, että näppäimistöllä käy tasainen naputus. Valmista tuli jo ennen seitsemää ja postitin tekeleen saman tien ohjaajalle. Orava sai pusun ja minä spritzterin! :D Hyvä minä, hyvä me, hyvä meidän joukkue!

Illalla löimme Jussin kanssa kuitteja exeliin, jotta näkisimme vähän, miten sitä sopisi kesänsä elää. Samalla suunnittelimme tulevaa viikonlopun reissua Salzburgiin, jossa olimme sopineet treffaavamme Rajakadun naapurit Saaran ja Ollin. Junamatkustuksessa on täällä kaksi vaihtoehtoa: 1) nopea, mutta kallis sekä 2) hidas, mutta tosi edullinen. Ensimmäinen vaihtoehto olisi vienyt meidät perille kolmessa tunnissa noin 50 euron hintaan/hlö. Valitsimme vaihtoehto 2:sen. Matka kestää 6 tuntia, mutta maksaa yhteensä vain 28 euroa! Siis yhteensä!

Karvaisia kavereita

Jussi kävi aamutuimaan parturissa ja tuli sitten takaisin kotiin, sillä ikkunaremontti oli vieläkin vaiheessa. Taisi taas vaimoa jännittää tukanleikkuu enemmän kuin asiakasta itseään. Työjälki oli ehkä juuri sellaista kuin voi odottaa 10 eurolla saavansa: perussiisti konetyö, jollaisia tämä parturi on todennäköisesti tottunut päästelemään liukuhihnalta liikaa panostamatta rajojen siistimiseen. Jussi oli kuitenkin tyytyväinen uuteen, varsin lyhyeen kesätukkaansa, mikä on siis tärkeintä!

Tuuman mittainen, oranssi ja armoton

Tänään olin päättänyt ottaa ensimmäisen otteluerän maturiteetin kanssa. Se on tehtävä, siitä ei päästä yli, ei ympäri. Valmentajaksi näppäimistön reunalle istui tuuman mittainen armoton orjapiiskuri, vain 110 prosenttista työpanosta arvostava oranssi Kinderorava, jonka pehmeän pörröisen vatsan hiplaaminen pitää pahimman hermostumisen kurissa. Kädet lantuumilla, ilmekään värähtämättä hän seurasi jo gradun kirjoittamista ja matkasi mukanani aina Wieniin asti kohtaamaan maturiteettimörön. Voin kertoa, että ilman Kinderoravaa ei tutkinto olisi nyt paketissa. Yhdessä oravan kanssa aloitimme artikkeleiden selaamisella, joista otin mallia maturiteettiartikkeliani varten ja siitä se sitten lähti. Kirjoittamista riitti vielä seuraavallekin päivälle.

Piilokeittiö

Olimme sopineet Julian kanssa, että käymme hänen ravintolassaan lounaalla tänään. Jussilla oli jokin luento, johon piti ehtiä kahdeksi, joten olimme melko aikaisin liikkeellä. Matkalla keskustaan Jussi kävi varaamassa hiustenleikkuuajan aikaisemmin löytämästämme edullisesta parturi-kampaamoliikkeestä.

Julian ravintola Hidden Kitchen oli viehättävä, pieni ja erittäin suosittu lounaspaikka, joka hivenen epäwieniläiseen tapaan tarjoaa erilaisia salaatteja, joita voi kuohkean piirakanpalan seuraksi kasata lautaselle alle 8 euron hintaan. Lounas oli ihanan kevyt ja maukas. Jälkiruoaksi Julia toi meille kahvit ja muffinsit. Saimme lautasia sekä vähän museo-, shoppailu- ja kahvilavinkkejä, ennen kuin meidän piti lähteä.

Siivouspäivä

Tänään oli taas joku itävaltalainen vapaapäivä, jota me ei oikein muistettu, kun kävimme ruokakaupassa perjantaina. No kovasti sitä selvittiin. Jussi kävi kurkistamassa töissä, josko ikkunaremontti olisi saatu viikonlopun aikana valmiiksi, mutta aikataulut näyttävät olevan hyvin joustavia täälläkin päin maailmaa. Remontti siis jatkui. Jussilla oli myös toinen puuha, nimittäin meidän netti ja pikkukoneen päivitys. Tikku toimi kyllä töissä ihan hyvin myös pikkukoneella, mutta kotona jokin tökkii... Tökkiminen osoittautui johtuvan ihan vaan huonosta sijainnista. Meillä on yksinkertaisesti liikaa kiveä ympärillä, jolloin pienet megapikkelssit eivät tahdo päästä tähän piskuiseen ja huonoakkuiseen EEE:hin.

Koska pikkukone oli Jussilla töissä, en päässyt vieläkään maturiteetin pariin. Harmi. Luvassa oli siis siivouspäivä. Kummasti sitä täälläkin kertyy villakoiria sängyn alle ja mun hiuksia vessan lattialle ja nurkkiin ja mattoihin ja... Kaivoin imurilaatikon esiin. Hetken sitä pyöriteltyäni totesin kyseessä olevan korkkaamaton imuri suoraan kaupasta. Julia oli siis ostanut meille tänne ihan uuden imurin. Kyllä sillä kelpasi imuroida! Pyyhin pölyt, pesin lattiat, vessan ja kylpyhuoneen. Siivouspuuhaan saa vierähtämään useamman tunnin, varsinkin kun on näitä tosi ihania puupaneeleita joka ikkunan ympärillä ja jokaisen oven molemmin puolin.

Illalla kotirouvan askareet palkittiin jättimäisellä pitsalla. Nimittäin Jussin tultua töistä päätimme käydä edellisenä iltana näkemässämme pitseriassa, joka sijaitsi ihan Haus des Meeresin vieressä ja jonka terassi oli ihan täynnä paikallisia ja turisteja. Pitsat oli hyviä ja valtavan kokoisia. Päätimme vielä kotimatkalla napata jäätelöt tutusta gelateriasta, mikä oli ainakin omalla kohdalla virhe. Ylensyönti ei ole mukavaa. Vatsa kipeänä vannoin, etten koskaan enää syö pitsaa... Saas nähdä, kuinka tuo pitää. :)

Kävelyretki Karlskirchelle

Jussi: Pitkään nukkumisesta näyttää tuleen meille viikonloppuisin tapa, mutta onneksi kaupungilla tassuttelemaan ehtii myöhemminkin. Näin varsinkin sunnuntaina, kun suurin osa paikoista on joka tapauksessa kiinni. Myöhäisessä heräämisessä on myös se etu, ettei liikkeellä ole niin paljoa ihmisiä. Aamupalan jälkeen aloimme suunnitella sunnuntain kävelyretkeä. Katselimme hieman kartasta missä olimme jo olleet ja sen perusteella valitsimme Lounarista "Kaksi luostaria ja valssien Karlskirchelle" tee-se-itse -turistikävelyreitin. 

Päätimme kävellä reitin alkupisteelle Volkstheaterille Neustiftgassea pitkin, jota olin muutaman kerran ajanut bussilla tullessani töistä. Neustiftgasse kulkee Burggassen suuntaisesti kohti ydinkeskustaa ja myös sen varrella on monenmoista putiikkia ja kuppilaa. Kävellessä tosin näki, että julkisivut olivat tällä kadulla hieman rähjäisempiä kuin Burggassella. Bongasimme yhden Lounarin suositteleman Thairuokapaikan ja kivan näköisen kahvilan erään kirkon takapihalla olevalla aukiolla. Kirjoitan "eräs kirkko", sillä näitä on täällä kymmeniä enkä ainakaan minä pysy enää kärryillä, mikä oli minkäkin lahkon oma.

Kuljimme pitkin Lounarin reittiä lukien aina toisillemme kunkin kohteen tekstikatkelmia. Ohitimme armenialaisten munkkien luostarin ja luostarin vanhan sisäpihan, josta oli tehty viihtyisä, osittain katettu kuja kahviloineen ja ravintoloineen. Yläpään ravintolan menu vaikutti niin lupaavalta, että päätimme käydä siellä joskus lounaalla.

Luostarikatu

Matka jatkui Spittelbergin mukulakivisille kävelykaduille. Spittelbergillä on monia viihtyisiä ja ainakin lounasaikaan sopuhintaisia ravintoloita. Myös tänne voisi siis tulla joskus syömään. Myös edellisenä iltana nämä kadut ohittaessamme meno näytti mukavalta. Ihmiset istuskelivat viini- tai olutlasillisen äärellä pimenevässä, lämpöisessä kesäillassa kuppiloiden ja ravintoloiden valojen äärellä. Mukavan oloinen kortteli siis kaikenkaikkiaan ja suhteellisen lähellä meidän asuntoamme.

Reitin ohjastama matkamme jatkui MuseumQuarterin läpi. Melkoisesti kansaa lökötteli aukiolla olevissa tuoleissa ja kahviloissa. Meno oli sunnuntai-iltapäivään sopivan raukeaa ja ihmisillä ei tuntunut olevan kiire minnekään. Tänne voisi joskus itsekin tulla viettämään kiireetöntä etätyöiltapäivää vaikka parin lukulistalla olevan tieteellisen artikkelin kanssa. Pistimme merkille pari tapahtumaa ja näyttelyä, jotka voisi olla kiva nähdä myöhemmin ja jatkoimme matkaa kohti Ringstrassea, joka siis kiertää kaupungin vanhaa keskustaa. Ringstrasselle saapuessamme edessä siinti jo matkan pääkohde, Karlskirche. Sen edessä oli kuitenkin kaunis jugendtyylinen Secession-rakennus kultapalloineen, joka poikkeaa ympäröivistä rakennuksista. Se on Wienissä 1800-1900 lukujen vaihteessa vaikuttaneiden taiteilijoiden itsensä suunnittelema näyttelyrakennus taide- ja arkkitehtuurisuuntausten edustamien töiden esittelyä varten.

Tässä vaiheessa nälkä aikoi vaivata, joten päätimme etsiä ruokapaikan. Naschmarkt oli sunnuntaina runsaine ravintoloineen kiinni, joten päätimme kulkea kohti Teknillistä yliopistoa, jonka ympäristöstä tunsin pari ruokapaikkaa. Emme kuitenkaan päässeet sinne asti, kun Lounari paljasti meille ruokapaikan nimeltä Point of sale. Vaikka kello olikin jo viisi, myöhäistyimme vain täpärästi aamiaiselta, jollaisia ravintola tarjoili monen sivun mitalla. Koska aamupalaa ei enää saanut, söimme alacarte-listalta ihan OK sapuskat. Tänne voisi joskus toistekin tulla, vaikka sitten lauantaina brunssille.

Karlskirche, joka on ökykoristeltu, sisältä ja ulkoa

Ravittuina jatkoimme kohti päivän pääkohdetta, joka siis oli Karlsplatz, ja sillä sijaitsevaa "mahtavaa kasaa barokkiloistetta", Karlskircheä. Sitä ennen pysähdyimme kuitenkin kuvaamaan Wagnerin suunnittelemia jugendstil -metropaviljonkeja, jotka olivat kauniita ja näyttäviä. Karlskirche on näistä Wienin bling-bling kirkoista ehdottomasti överein. Tässä oli ensimmäinen kohde Wienissä, joka mielestäni veti vertoja Egyptin massiivisille temppeleille. Alhaalta ylös asti kohokuvioin kiertävät kaksoispylväät kehystävät valtavan kupolin alla ammottavaa sisäänkäyntiä. Kävimme myös pikaisesti piipahtamassa sisällä, jossa oli käynnissä jonkun sortin messu. Nähdäkseen sisätiloja paremmin olisi pitänyt maksaa, joten freskoihin ja muihin sisustuksen yksityiskohtiin emme voineet tutustua kovinkaan tarkasti. Palasimme ulos paistattelemaan päivää kirkon edessä olevan vesialtaan äärelle.

Palasimme asunnolle ja matkalla ohitimme taas monta mielenkiintoista kahvilaa ja ravintolaa. Iso, kymmenien metrien korkeuteen nouseva kolossi erään puiston keskellä hämmensi hetken, kunnes tajusimme sen olevan Haus des meeres, "Meritalo", Wienin keskustassa oleva akvaario-terraario. Meritalo on rakennettu toisen maailmansodan aikaiseen Flakturmiin eli lipputorniin, joka kyyhöttää kaupungin keskustassa kuin nukkuva betoninharmaa jättiläinen. Rakennelma on kyllä hämmentävä näky, kun siihen ensi kertaa törmää. Paluumatkalla nappasimme taas annokset italiajäätelöä. Päivän maut olivat Kirsillä vanilja ja suklaa sekä minulla mustikka ja limetti. Kotona ryhdyimme taas kirjoittelemaan päiväkirjaa radiota kuunnellen. Laskeskelin, että aikaisempien kolmen retken jälkeenkin tarvitaan ainakin vielä kaksi kävelyretkeä, ennen kuin sisäkaupungin tärkeimmät nähtävyydet on bongattu ulkopuolelta. Nähtävää siis täällä riittää!

Iloisia uutisia kotosuomesta!

Olimme yöllä saaneet viestin, että uusi perheenjäsen oli kolmen päivän tuloillaan olon ja jännittämisen jälkeen putkahtanut tähän maailmaan. Onnea Kirsi ja Eero - ja vauva!

Wien "-joki" ja taustalla Stadtparkin vehreyttä

Nukuimme pitkään. Brunssin jälkeen lähdimme tee-se-itse-kaupunkikierrokselle Lonely Planetin eli "Lounarin" opastuksella. Menimme ensin metrolla Stadtparkiin, joka oli hyvin kaunis puisto ihan keskustan tuntumassa. Siellä oli monenmoista muistomerkkiä ja patsasta sekä leikkipaikkoja lapsille. Puistokävelyn jälkeen etenimme Lounarin opastaman reitin mukaan "aukiolta aukiolle".

Kaunista nähtävää

Matkalla oli monenlaista kaunista nähtävää, kuten kirkkoja ja vanhoja rakennuksia. Kävimme kurkkimassa kirkkoihin sisälle ja ne olivatkin melkoisia "serious bling-bling" -kirkkoja. Kävimme myös kurkkamassa sisälle Stephansdomiin, joka on aivan kaupungin ytimessä oleva goottikirkko. Valaistus loi epätodellisen tunnelman, eräänlainen 3D ilman laseja.

Turistien vilinää ja outoja valoja

Nälkähän sitä tulee kävellessä - varsinkin, kun kävelyreittien varsilla tuoksuvat ravintoloiden ja kahviloiden terassit sekä monenlaiset "snäkärit". Kävelimme aukean läpi, jossa joulun alla on varmasti ihanan tunnelmalliset joulumarkkinat, ja huomasimme ravintolan, jossa oli ihan täysi terassi. Terassin kaiteessa oli liitutauluihin kirjoitettu toistakymmentä erilaista menu-vaihtoehtoa, joihin pystyi valita joko alkukeiton tai jälkiruoan, mutta myös parin euron lisämaksusta molemmat. Se kuulosti hyvältä diililtä, joten päätimme pitää evästystauon tässä. Saimme pyynnöstä englanninkieliset ruokalistat, mutta niissä ei ollut mitään merkintää menuista. Huomasimme kuitenkin, että paikan erikoisuus on lätyt, joista koostuivat siis pääruoat ja jälkiruoat. Tarjoilijamme vaihtui pelkästään saksaa puhuvaan, hivenen tympääntyneen oloiseen naiseen, jolta yritimme englanniksi kysyä, etteivätkö kyseiset menut olleet nyt voimassa. Hän nosteli käsiään ja pyöritteli päätään, mutta ojensi meille saksankielisen ruokalistan. Nyt löytyi menut, mutta emme oikein ymmärtäneet, mitä niissä oli. Meillä meni tovi, kun käänsimme menun ruokia englanninkielisen ruokalistan avulla. Tärkeintä oli löytää avainsanat, kuten mm. maksa, jota siis EI sopinut kuvauksesta löytyä. Tarjoilija kävi välillä katsomassa, joko me oltaisiin valmiita, mutta saimme yllättäen jopa hyväksyvältä vaikuttaneen hymyn, kun yritimme niin kovasti oppia ja ymmärtää. Kun olimme lyöneet valintamme lukkoon, oli vuorossa tilaaminen saksaksi. Se oli helppoa ruokalistan avustuksella ja suoriuduimme siitä mallikkaasti. Lisäpisteitä ropisi. Ruoka oli hyvää ja lätyt vähintäänkin jännittäviä. Minun annoksessani toinen lätty oli friteerattu rullaksi. Lopuksi pyysin laskun saksaksi opettelemallani varsin kohteliaalla tavalla, jonka lausuminen on vissiin vähän liian hidasta, kun hätäiset tarjoilijat pyrkivät sitä ennakoimaan. Mutta sen pitäisi mennä muuten kyllä ihan oikein! Lopuksi hän toivotti meille molemmille kaunista iltaa - saksaksi tietenkin. Hetken jäätymisen jälkeen ymmärsimme, mitä hän sanoi, ja kiitimme kauniisti. Emme valitettavasti osanneet sanoa: "Kiitos, samoin!" Jotain opeteltavaa siis ensi kerralle.

Saavuttuamme kävelykierroksen päähän Maria-Theresien-Platzille kurkkasimme huvittuneina kelloa. Lounarin mukaan kyseisen kierroksen tekemiseen kuluisi aikaa 90 minuuttia. Me saimme kulumaan 5 tuntia. Mutta minnekäs meillä olisi ollut kiire. Kävimme kohteissa sisällä, katselimme näyteikkunoita, söimme rauhassa ja haistelimme lauantai-illan huumaa. Kotiin päästyämme sitä tunsi lonkissaan, että oli tullut käveltyä. Kuuma kylpy päivän päätteksi toimi kokovartalorelaksanttina.

Schnitzeliä kerrakseen

Jussi: Vieläkin nuhaisena kampesin itseni aamulla töihin. Töissä vaihdetaan tulevan viikonlopun yli ikkunoita, joiden vaihdon valmistelut oli ilmoitettu alkavan jo iltapäivällä. Luvassa oli siis vain puolikas päivä. Sovittiin aamulla Kirsin kanssa, että tulsin puoliltapäivin kotiin ja mentäisiin sitten lounaalle. Käväisin siis töissä tulostamassa parit artikkelit ja lukemassa ja lähettämässä sähköpostia.

Palasin kotiin vatsa nälkää kurnien. Se unkarilainen ravintola aivan nurkan takana aukesi kuitenkin vasta viideltä, joten päätimme suunnata Lonely Planetin suosittelemaan pubityyliseen "perinneravintolaan" nimeltä Zu den zwei liesln, joka oli tunnettu schnitzeleistään. Sen pyökin tai jonkin sellaisen varjostamalla kotoisalla sisäpihalla tilasimme tietenkin Wienin leikkeet eli schnitzelit. Kirsin tilatessa talon leikettä tarjoilija varmisti Kirsiltä, että "eine", yksi? Emme silloin vielä ymmärtäneet, mitä hän tarkoitti, mutta ilmeisesti puolikas olisi ollut naisihmiselle sopiva tilaus. Leikkeet olivat aivan järjettömän suuret. Kaksi aikuisen pään kokoista lättyä päällekkäin ja lisäkkeenä sitruunalohkoja ja perunasalaattia. Talon leikkeiden välissä oli vielä kinkkua, gorgonzolaa ja chiliä. Minä urheasti järsin noin 3/4 schnitzeleistäni. Kirsi ehkä puolikkaan. Meidät pelasti tarjoilijan viereisen pöydän mieskaksikolle tuomat doggybag-kääreet, eli voipaperia ja muovipussirulla, joita hymyilevä kaksikko tarjosi meille käärittyään omat schnitzelinperänsä talteen. Tämä annoskoko olisi varmasti tyydyttänyt myös pikkuveljeni Eeron lähes rajattoman ruokahalun. Minulle se lähinnä aiheutti vatsanpuruja koko loppuillaksi.

Ei jäänyt nälkä...

Kävelyretki Mariahilfer Strasselle piti italialaisjäätelön jälkeen keskeyttää schnitzelin painaessa vatsassa. Päivän makuina olleet vihreä omena, kookos ja kirsikka vain tukaloittivat oloani. Kotimatkalla poikkesimme vielä Hoferille hakemaan nettiä. Kirsi oli taas kovasti epäileväinen, mutta töissä netissä tehty mobiililaajakaistatiedustelu oli paljastanut, että halvimman ja meille sopivimman paketin saa ostaa paikallisesta Lidlistä. Nettitikku ja spritzervärkit muovikassissa palasimme sitten kämpille virittelemään tikkua toimintaan.

Siiderin puuttuessa paikallisista juomalistoista täällä kiskotaan noita spitzereitä. Kyseessä on siis vissyllä lantrattu valkoviini, tai harvemmin punaviini. Onneksi valkoviinistä ja vissypullosta sai tehtyä aika monta annosta. Kesti nimittäin hetken ennenkuin saksankielisin ohjein varustettu mobiilinettitikku alkoi toimia Windowsissa. Tulevan viikon harjoitteeksi jätin suosiolla tikun toimintaansaattamisen tällä pikkukoneella.

Pyörimme hetken netissä. Kirsi pääsi vihdoin rauhassa facebookkiin ja viihtyi siellä tovin. Prepaid nettitikku 3 GB siirtomäärällä maksoi 50 euroa halppisoperaattori Yesss!:iltä. Täällä ei tosiaan näitä mobiilinettejä myydä nopeuden, vaan käytössä kuluvan siirtomäärän mukaan. Kunhan vähän katsomme, mitä netistä latailemme, niin tuon 3 gigatavun pitäisi siis riittää koko kesäksi. Joulukinkun verran schnitzeliä vatsassa menimme uupuneina nukkumaan.

Museokorttelissa on - kuinka ollakaan - hidas netti

Yöllä oli hurja ukonilma ja sade. Jussi torkutti vähän pidempään, sillä ukkonen, sade ja tukkoinen nenä olivat tehneet yöstä hieman levottoman. Aamun lämpötilat hipoivat hellelukemia ja päivä näytti lupaavan aurinkoiselta.

Ninalla on tänään syntymäpäivä, joten päätin lähettää onnitteluviestin, sillä kortti tekee matkaansa vielä tovin. Meikkailin ja laitoin tukkaa, sillä olin vakaasti päättänyt lähteä museokortteliin kahville ja ottaa koneen mukaan. Siellä pitäisi kaiketi olla langaton netti. Istuessani lähes lähtövalmiina aamupalalla taivaalle alkoi kerääntyä kovin synkän näköisiä pilviä. Eipä aikaakaan, kun peltisiltä ikkunalaudoilta alkoi kuulua ropinaa, joka muuttui kohta kohinaksi. Myös yöllinen ystävämme ukkonen siellä taas jyrähteli. Päätin pistää pesukoneen päälle, vaihtaa mukavampaa päälle ja juoda kahvit kotona sekä kirjoitella vähän päiväkirjaa. Täällä ei onneksi kauaa tuommoiset ukkoset tunnu kestävän, sillä aikaa on kulunut noin tunti ja taas paistaa aurinko täysin siniseltä taivaalta. Kun kone on pessyt ja olen saanut kylvettyä pyykit pitkin kylpyhuonetta, vaihdan vaatteet takaisin ja lähden kävelylle kohti museokorttelia. Facebookin aiheuttamat vieroitusoireet ovat ilmenneet yllättävän lievinä. Pitääpä tehdä oikein lista, jotta ehtii tehdä kaikki tsekkaukset noin tunnissa ennen kuin akku loppuu...

Museokorttelin netti oli hidas... todella hidas. Koneella meni iäisyys ladatessa yhtä sivua. Hermohan siinä meni - samaten akku. On se harmi, että täällä netti on langaton, mutta meidän pikkukone ei ole. Akkuhan siitä sitten loppui, ennen kuin olin edes sähköposteihin päässyt. Tästä lannistuneena päätin istahtaa Leopold-kahvilan terassille. Nyt olin viisastunut juomarahakulttuurin suhteen. Alle 10€ laskussa juomaraha pyöristetään seuraavaan 0,50 - 1 euroon ja lisätään vielä euro tarvittaessa riippuen siitä, mitä on syönyt/juonut. Yritin kovasti hoitaa homman saksaksi ja tulin kyllä ymmärretyksi, jos ei sitten takerruta niihin kielioppiasioihin. Kotiin päästyä opettelin laskun tilaamisen "oikein". :)

Illalla tuli vielä ihan hirveä sade- ja ukkosmyräkkä. Salama räpsähti ihan tässä jossain lähellä. Jussi puolestaan juuttui töihin sateen takia. Kadut olivat lainehtineet ja vesi pulppusi viemäreistä kadulle. Sateet olivat ennätykselliset ja oli täällä hyrrännyt kuulemma jopa tornado.

Arkea ja asennuksia

Jussi kimpoili taas aamulla töihin kovin räkäisen kuuloisena. Evästin hänet matkaan buranalla ja nousin itsekin, ettei Ikean miehet pääsisi yllättämään. Siistin asuntoa vähän silläkin, että Julian oli tarkoitus tulla myös pyörähtämään. Petasin sängyn, mutta körmähdin päiväpeiton päälle jatkamaan vähän unia. Ikeamiehet soittelivat alaoven summeria tunnin sovittua myöhemmin, joten Julian oli pitänyt jo mennä takaisin töihin. Ikeamiehet eivät olleet mitään järin atleetteja nuoria miehiä, mutta niin vain he kantoivat ja retuuttivat kaksi järjettömän painavaa miehen korkuista pahvilaatikkoa toiseen kerrokseen. Tässä talossa ei heidän epäonnekseen ollut hissiä. Miesten hikoilun ja huohottamisen perusteella pelkäsin, että vähintään toinen heistä saa sydänkohtauksen. Mutta pian minulla oli olohuoneen lattialla kaksi laatikkoa, joita en jaksanut edes siirtää.

Päiväohjelmaan kuului postissa käynti. Kirjoitin pikkusisko Ninalle syntymäpäiväkortin ja lähdin Neubaugasselle, jossa muistin olleen kirjakauppoja ja muita pieniä liikkeitä. Tarvitsin kirjekuoria ja ajatuksena oli ostaa myös jotain pientä Ninan kortin kaveriksi. Löysin mainion kaupan, jossa katutasossa oli monenlaista pientä lahjatavaraa ja askartelujuttuja ja alakerrasta löytyi toimistotarvikkeita ja myös etsimiäni kirjekuoria. En tiennyt, että kirjekuoria on olemassa niinkin monenlaisia. Viereinen kauppa näytti mielenkiintoiselta, joten poikkesin sisään. Siellä oli melko sekalainen seurakunta tavaroita ja luontaistuotteita. Kaupassa tuoksui voimakkaasti jokin suitsuke. Silti se ei ollut sellainen kiinakauppa, vaikka tuotteissa oli paljon itämaista tunnelmaa. Siellä oli ihania pussukoita ja pikkulaukkuja, lastenvaatteita ja leluja sekä astioita. Ostin sieltä kauniin pienen muistivihkosen Ninalle ja opin kassalla olevalta ystävälliseltä mieheltä itävaltalaisen tavan tervehtiä - Grüß Gott! - mikä tarkoittaa Jumalan siunausta.

Posti oli siisti ja selkeä paikka. Mutta jos postittaminen on kallista Suomessa, niin ei se kovin halpaa ole täälläkään. Vähän normi kirjettä painavampi kirje pikana Suomeen maksoi 4,10€. Normaalikirje, joka olisi matkannut pahimmassa tapauksessa 11 päivää, olisi maksanut 3,40€. Voinpa vain arvata, paljonko nuo kummitytöillemme kyhäämäni helmet tulevat maksamaan. Kummipoika tuskin helmistä piittaa, mutta eiköhän täältä jostain kaupasta jotain sopivaa kesätervehdystä löydy. Virkailijanainen oli mukava ja puhui hyvin englantia. Saksaksi voin pärjätä siihen asti, kunnes toinen esittää jonkin kysymyksen.:)

Postista poikkesin Renatan suosittelemassa leipomossa, josta ostin kahdenlaisia croisantteja: Jussille tavallisia ja itselleni suklaatäytteellä ja suklaakuorrutuksella. :) Leipomosta sitten kotiin tekemään "herkkuruokaa" parin edellisen päivän jämiksistä. Jussi kotiutui aivan tuhannen tukkoisena, söi ja meni päiväunille. Itse jäin väkästelemään helmiä kaikessa hiljaisuudessa. Kuuden maissa Julia poikkesi nopeasti hakemaan tänne tulleet kirjeensä. Hän on sitten niin mukava ja kova puhumaan. :)

Julia toi mukanaan television kaapelijohdon, jotta pääsimme kurkistamaan itävaltalaisia televisio-ohjelmia. Katsoimme Madagaskar-piirretystä tutuiksi tulleista pingviineistä tehtyä piirrettyä, josta emme oikein ymmärtäneet mitään. Uutisissa puhuttiin vaan espanjalaisista kurkuista, joista emme taaskaan ymmärtäneen mitään muuta kuin että kyse oli kurkuista. Illalla otimme vielä erän Ikean sohvan kanssa, jonka kasaaminen meni yllättäen ikään kuin Strömsössä. Otimme asennuskaljat ja hikoilimme sohvaa kasatessamme täällä melko helteisessä asunnossa. Iltapalaksi opettelimme esittäytymään saksaksi, kertomaan ikämme ja mistä olemme kotoisin. Osaamme nyt numerot, persoonapronominit ja taivuttaa verbit näiden pronominien mukaan. Otimme kosketusta myös sanojen sukuihin. Tästä se lähtee! 

Työ- ja työmatkaseikkailuja

Jussi: Ajattelin hyödyntää sunnuntailta päälle jääneen hyvän työfiiliksen, joten päätin herätä maanantaina aikaisin. Selvisinkin vain kahdella yhdeksän minuutin torkulla ja pikaisen aamupalan jälkeen pakkailin rojut ja suuntasin ovelle. Mutta ovipa ei ollut taaskaan yhteistyökykyinen, vaan jouduin taas painimaan lukon kanssa ainakin viisi minuuttia. Kirsikin joutui kömpimään sängystä tarjoamaan omaa avaintaan. Hetken lukkoa ja kahvaa ronklattuani sain kuin sainkin sen auki. Tuossa lukossa on "kynnys", johon avaimen kierto syystä tai toisesta tarttuu. Voimaa pitää avaimen kierrossa olla mutta silleen sopivasti. Vielä ei tälle insinöörille oikein ole selvinnyt mitä tekniikkaa tuon lukon kanssa pitää käyttää. Jos ei lukon öljyäminen auta, pitänee huomeaamulla kokeilla lausua "seessam aukene" ennen avaimesta kääntöä.

Olin suunnitellut tälle aamulle hieman eri reitin kun aiemmille työmatkoille. Ensin straßenbahn numero 6:lla Matzleinsdorfer platzille ja siitä vaihto 1:een tai 62:een. Tässä oli lisäksi sekin etu, että sain aamulla ostettua kertaliput Burggasse-Stadthallen metroasemalta. Nousin kutoseen ja istuin alas odottamaan kuulutusta siitä, että olisimme perillä Matzleinsdorfer platzilla. Paha vain, että jo heti seuraavalta pysäkiltä vaununi täytti alakoululuokasta, jotka tiukkaa jöötä pitäneen vanhemman opettajatantan komennosta huolimatta pitivät korviahuumaavaa meteliä. Haaveeksi siis jäi kuulutusten seuraaminen ja joduin turistimaiseen tapaan kaivamaan kartan esiin, josta sitten seurailin pysäkeitä ja maamerkkejä. Lopulta ratikka suhahti maan sisään. Pari pysäkinväliä ja olin Matzleinsdorfer platzin asemalla. Pahaksi onneksi asema oli jonkinasteisen remontin kourissa, joten opasteet ja muut olivat hieman epäselviä. Aioin ensin lähteä maan pinnalle etsiskelemään ratikkalinjaa 1 tai 62, mutta palasin pian maan alle kun ainoaakaan pysäkkiä ei näkynyt. Palloillessani jatkoyhteyteni ehti lähteä, joten jouduin odottelemaan asemalla kymmenisen minuuttia. En uskaltanut lähteä etsiskelemään ratikkalinjan 1 laituria, sillä kokemus on osoittanut, että sillä siunatulla hetkellä kun selkänsä kääntää se toinen yhteys suhahtaa ohi. No 62 tuli vihdoin ja pääsin Paulanergassen pysäkille onnellisesti. Reittivalinta kaikkine ongelmineen tosin venytti tavallisesti n. 25 minuuttisen työmatkan lähes tunnin mittaiseksi. Eli tämän reittivaihtoehdon voi tulevaisuudessa unohtaa.

Töissä hyvä fiilis pysyi ja sain edellisen sunnuntai-illalla kaatuneen ohjelman muistijäljestä pelastettua sen mitä pelastettavissa oli. Kirjoittelin artikkelin runkoa, keräsin listaa ja tein taustatutkimusta siinä käsiteltävistä menetelmistä ja päivittelin powerpointtiesityksiä ajantasalle. Tehokas aamupäivä siis. Jyväskylästä tuli tieto, ettei laitos valitettavasti pysty kustantamaan minulle Wienin teknillisen yliopiston saksankurssin maksua, joten saksanopinnot taitavat tältä kesältä jäädä omatoimiopiskelun varaan. Kahden maissa kolmen muun tutkijan kanssa jakamaani työhuoneeseen päsähti uusi naama. Hän oli kysymässä muita lounasseuraksi ja koskapa olin yksin huoneessa sain minäkin kutsun. Liityin siis kahdeksan vaihto-opiskelijan seurueeseen ja suuntasimme läheiseen lounasravintolaan, Delicious Monsteriin. Liekö johtunut Kirsiltä tarttuneesta kurkkukivusta vai mistä, mutta olo ei ollut mahdottoman seurallinen ja englannin ääntäminenkin tökki tavallista enemmän. Seura oli kuitenkin hyvää ja kansainvälistä, sillä vaihtoopiskelijat olivat mm. Egyptistä, Vietnamista, Kiinasta ja Venäjältä. Tilaamani ruoka, joka oli jonkin sortin lasangne oli ihan mukiinmenevä ja kyytipojaksi ottamani olut helpotti vähän kurkun kuristusta. Alkukeiton sisältänyt lounas maksoi 10,40€ jonka pyöristin 12 euroon, sillä palvelu oli erittäin ystävällistä.

Lounaan jälkeen palasin työn touhuihin ja tehokkuus jatkui aina tuonne iltapäivä viiteen, jonka jälkeen pidin pitkän ja hyvin ansaitun kahvitauon. Tai no, voiko sitä automaattilitkua nyt kahviksi sanoa. Valmistelin vielä vähän tiistain hommia ja läksin kotia kohden. Tällä kertaa luotin tuttuun ja turvalliseen ratikka 1 - bussi 84A -komboon. Koska matkustin ensimmäistä kertaa tällä bussilla vastakkaiseen suuntaan jäin vahingossa yhtä pysäkkiä ennen pois kyydistä. Näin minulle jäi kuitenkin tilaisuus tutustua myös Burggassen pohjoispuolella samansuuntaisesti kulkevaan Neustiftgasseen. Myös täällä näyttäisi olevan paljon ravintoloita ja kahviloita, joihin voisi tulla joskus tutustumaan kävelyretken merkeissä.

Saavuin kaupoilla olleen Kirsin kanssa miltei samasta ovenraosta, mikä oli sikäli hyvä, että lukon kanssa kamppailu jäi väliin. Koska kello oli jo niinkin paljon aloimme samoin tein valmistamaan kalkkunasalaatti-illallista. Parranajon ja tiskien järjestelyn jälkeen opiskelimme vielä vähän Kirsin ostamaa saksankurssikirjaa ja Lonely Planetin matkaopasta viinitilkan äärellä. Nenää ja kurkkua polttelee, joten taidan lopettaa tähän ja painella pehkuihin. Flunssa tuntuu etenevän seuraavaan vaiheeseen, joten nessuja kannattanee ottaa huomenna mukaan.

Maanantai ja maturiteettimörkö

Kirsi: Aamu: lukko 4 - Jussi 0. Tänään kävin ostamassa läheisestä ahdistavasta sekatavarakaupasta lukkoöljyä. Josko Jussin ja lukon välinen ottelu tästä tasoittuisi. Päivään kuului muutakin shoppailua, sillä piti käydä ostamassa Jussille partavaahtoa ja vitamiiniporetabletteja. Lisäksi investoimme Lonely Planetin Vienna-kirjaan sekä Opi saksaa 30 päivässä -kirjaan. Paikallinen Tiimari on muuten nimeltään Sewa, joka haiseekin ihan samalle kuin Tiimari: tunkkaiselle kiinatavaralle. Maanantain jäätelömakuina olivat sitruuna ja vihreä omena. Melkein pärjäsin saksalla, kunnes jäätelösetä esitti kysymyksen. Kävin vielä täydentämässä helmivarastoani, jotta pääsen nyt tosissani askartelemaan. Jaloissa alkoi jo painaa shoppailut, mutta vielä piti jaksaa hakea leipää ja muuta pientä Hoferista. Vaikka Hofer on halpa, niin sen luotaantyöntävän angstiset myyjät kyllä kallistavat vaakakupin vähän kalliimman Billan puoleen.

Tänään ei ole enää tarvinnut niistää ja olo alkaa olla muutenkin ok. Se oli nopea tauti. Pionit räpsähtivät pöytäliinalle, joten ne oli heitettävä pois. Muutaman nupun kuitenkin jätin, vaikka ne näyttävätkin vähän säälittävältä maljakossa. Ehkä sitä raaskisi viikonlopuksi käydä ostamassa uudet horsmat. Illalla söimme lämmintä kalkkunasalaattia ja selailimme uusia kirjojamme. Ja Jussi rasvasi lukon.

Maturiteetin mörkö alkaa kummitella mielessä, joten se olisi varmaan syytä rykäistä pois alta. Huomenna pitää kuitenkin käydä postissa viemässä pikkusisko Ninan 18-vuotissyntymäpäiväkortti matkaan. Yritin löytää jotain pientä kivaa kortin lisäksi, mutta se pieni "kiva" on usein myös täysin turhaa. Joten en sitten ostanut sitä turhaa, kun mitään tähteellistä ei silmään osunut. Toivottavasti edes kortti lämmittää.

Huomenna pitäisi tulla meidän uusi vuodesohva, jonka Julia oli tänne tilannut. Miten ihanan ajattelevainen ihminen! Hän oli nimittäin tilannut nimenomaan vuodesohvan, että me voimme pyytää ystäviämme tänne. Täydellistä! Näemme taas Juliankin, jonka ajattelimme kutsua syömään joku ilta. Silläkin riskillä, että hän itse on ruuanlaiton ammattilainen.

Sunnuntai

Yöllisestä unissakävelystään hämmentynyt Kirsi pohti viime aikaisia uniaan. Päivä käynnistyi rauhallisesti. Aamupalan jälkeen Jussi jatkoi eilen aloittamaamme päiväkirjan kirjoittamista ja Kirsi lakkasi sekä varpaiden että sormien kynnet. Tämän jälkeen Jussi siirtyi työjuttuihin ja Kirsi jatkoi kirjoittelua. Viiden maissa lähdimme etsimään epämääräisillä koordinaateilla erästä italialaista ravintolaa, jossa olimme ajatelleet käyvämme syömässä. Löysimme yhden italialaisen, joka oli melko hintava, mutta palvelultaan ja ruualtaan hyvä. Jussi otti pitsan ja oluen ja Kirsi valitsi pastan ja punaviinilasillisen. Jälkiruuaksi otimme kahvit. Lasku teki 35,60€ + juomaraha. Lisäksi saimme tunnukset langattomaan nettiin, joten Kirsi pääsi monen päivän tauon jälkeen käväisemään Facebookissa ja lukemassa sähköpostit. Eipä siellä ollut tällä välin suuria ihmeitä tapahtunut. Josko sitä huomenna uskaltaisi yksin johonkin kahvilaan koneen kanssa. Harmi vain, että tämä Deal Extremestä tilattu akku ei kestä kuin tunnin...

Tulimme kotiin ja Jussi jatkoi työjuttujaan ja Kirsi kirjoittelua. Tässäpä tämä ilta onkin sitten kulunut. Jussilla kaatui tietokoneohjelma, joka aiheutti pientä salamointia ja mustia pilviä muuten seesteiseen sunnuntai-iltaan. Ja Jussinkin kurkku on karhea...

Toritunnelmaa

Heräsimme kymmenen kieppeillä ja söimme kaikessa rauhassa aamupalaa, jotta jaksaisimme taas kierrellä kaupungilla netti- ja puhelinasioissa. Renata oli varoitellut Mariahilfer Straßen lauantairuuhkista ja pyrimme kyllä aikaiseen starttiin, mutta meille tutuksi tulleen tapamme mukaisesti pääsimme liikkeelle 12 maissa. Olimme kulkeneet jo hyvän matkaa, kun huomasimme, että molempien puhelimet olivat jääneet kotiin. Näiden kahden lahopään ei auttanut kuin kääntyä kannoillaan ja kävellä takaisin hakemaan puhelimet. Mutta ei se mitään, täällä riittää näitä katuja, joita emme ole vielä ehtineet katsastaa. Jussi tiesi liikkeen nimeltä Niedermayer, joka muistutti meidän Giganttia, ja joka myi kodinkoneita, puhelimia ja liittymiä. Menimme sinne, mutta siellä kovin nopeasti puhuva miesmyyjä ei osannut meitä auttaa. Se nettiliittymävaihtoehto, jota Jussin työkaveri oli suositellut, olisi edellyttänyt paikallista pankkitiliä. Myös puhelinliittymät vaikuttivat jotenkin hankalilta. Tämä myyjä ei ollut kovin innokas etsimään meille ja meidän tilanteeseemme sopivaa ratkaisua, joten päätimme jatkaa etsintöjä. Vähän meitä harmitti, sillä olimme nyt ihan, että mitäs nyt tehdään...

Jotta harmitus ei kasvaisi aivan ylitsepääsemättömäksi, päätimme pysähtyä italialaisen jäätelöbaarin kohdalla. Valikoima oli järjetön! Melkein mistä tahansa yhtään makealta kuulostavasta aineksesta oli tiristetty herkullisen näköistä jäätelöä. Jos Kirsillä menee sormi suuhun Valion 8 jäätelön valikoiman edessä, tämä lista aiheutti lähes paniikkikohtauksen. Onneksi Kirsillä on kuitenkin koko kesän kaikki päivät aikaa katsastaa vaikka jokainen jäätelömaku!

Jäätelöiden jälkeen kuljimme pienen liikkeen ohi, jossa ikkunassa luki A1. Se oli operaattori, jota ei oikein kukaan ollut kehunut, mutta josta päätimme kuitenkin käydä kysymässä. Heillä oli kuin olikin prepaidliittymä, jossa puhelut toiseen saman operaattorin numeroon olivat edullisia, mutta muihin melko kalliita. No, elämä on. Ja emmehän me tunne täältä oikeastaan ketään muuta ja ajatus olikin, että saamme toisiimme yhteyden, kun kuljemme päivisin eri teitä. Kirsi vähän hannaili ko. liittymien ottamista, mutta luotti Jussin arviointikykyyn. Ja niinpä meillä on nyt paikalliset puhelinnumerot, joita Kirsi ei edes yritä opetella...

Siitä sitten jatkoimme helteisessä säässä käpsyttelyä ja suunnistimme kartasta katsomaamme kanaalia kohti. Ajattelimme, että sen vartta voisi olla mukava kulkea. Kanaali osoittautuikin pahalta haisevaksi luruksi myrskyvesikanavan pohjalla. Onneksi sen reunalla oli kuitenkin puisto, jota pitkin puiden varjossa oli mukava kävellä. Tupsahdimme ison torin laidalle, jossa oli melkoinen kirpputori. Siinä Tammelantorin kirppis kalpenee poistiehensä. Siellä oli mielenkiintoinen tunnelma. Ihmisten tavarat lojuivat röykkiöinä ja aivan sekaisin vilttien päällä ja myyjät olivat jonkinlaisten vähemmistöjen edustajia. Yhtä kaikki, väkeä oli kuin pipoa. Jussi tutkaili yhtä kameraa ja olisi ostanut televisiokaapelinkin, mutta Kirsi ei antanut.

Kirpputorin jälkeen myyntikojut vaihtuivat vihannes-, hedelmä-, pähkinä, leipä- ja antipastokojuihin. Täältä siis ihmiset ostavat vihanneksensa ja hedelmänsä, joita ei supermarketeissa paljoa näkynyt. Valikoimaa oli vaikka kuinka ja paljon! Ja se tuoksu! Ihania juustoja ja erilaisia oliiveja sekä muita pieniä antipastoja oli joka puolella. Ihmisiä tulvi joka suuntaan ja meteli oli korvia huumaava. Tänne täytyy tulla, kun tietää, mitä haluaa. Heräteostoksilla sielä tulee lähinnä hulluksi. Ja muutenkin toritunnelma vaatii hieman totuttelua, ennen kuin siellä tuntee olonsa kotoisaksi. Myöhemmin selvisi, että olimme Naschmarktilla.

Vaikka vielä kolmen kieppeillä ei kummallakaan ollut erityisen nälkä, päätimme kuitenkin ennakoida tilanteen ja istahtaa syömään jotain pientä. Torin vihannes- ja hedelmäkojut vaihtuivat pidemmälle edetessä kahviloihin, ravintoloihin ja kebab-paikkoihin. Istuimme sille terassille, jossa sattui olemaan vapaa pöytä. Tilasimme oluet ja alkupalalautasen, jossa oli oliiveja, munakoisoa ja paprikaa, couscousia, tomaattia, pari suolaista voitaikinapötkylää ja paria mössöä sekä leipää. Nautimme hulinasta, oluista ja pikkusuolaisesta. Tovin istuttuamme ja rupateltuamme viereisessä pöydässä istuneita kahta miestä kiinnosti, mistä päin maailmaa olemme. Toinen heistä oli britti ja toinen amerikkalainen. He olivat työtovereita ja olleet Wienissä jo muutaman vuoden. Siinä vaihdettiin tunnelmia ja kokemuksia pidemmänkin aikaa. Heillä oli ilmassa jo kovin lauantaitunnelmaa, sillä spritzeleitä laski tiuhaan tahtiin ja juttua riitti. Etenkin tämä britti vaikutti melko vauhdikkaalta kaverilta. Hän soitti yhdelle suomalaiselle tutulleen, jonka kanssa Jussikin vaihtoi muutaman sanasen. Kello alkoi lähestyä viittä ja meidän oli ehdittävä hakemaan vielä mehua ja jogurttia aamuksi, joten pyysimme laskun. Kirsi melkein unohti antaa juomarahaa jäädessään laskemaan vaihtorahoja, mutta saimme napattua tarjoilijan uudelleen. Jussi pahoitteli, että hänen vaimonsa käy tänään vähän hitaalla. Muita nauratti, paitsi Kirsiä...

Kävelimme kotiin Karlsplatzin ja Ringin kautta läpi museokorttelin ja käväisimme Billassa ruokakaupassa, jossa oli yllättävän ystävällinen - ja hidas - kassa. Kotona istuimme alas ja päätimme ruveta kirjoittamaan matkapäiväkirjaa. Raitis ilma ja helle väsyttää, joten Nukkumatti houkutteli untenmaille. Sitä ennen Jussi päätti mennä laittamaan vielä oven lukkoon. Ovi siis laitetaan lukkoon aina avaimella, myös sisäpuolelta. Tottahan siinä taas oli jotain hämminkiä, joka nosti Jussin kierroksia taas nollasta sataan viidessä sekunnissa. Lukko 3 - Jussi 0.

Kotirouvan elämää

Kirsi: Edellisen päivän roikoottelut viileässä säässä teki tehtävänsä, sillä perjantaina karhea kurkku latisti muuten kaunista aamua. Jussi heräili hyvissä ajoin ja teki lähtöä töihin. Matka meinasi tyssätä heti kotiovelle, sillä lukko oli jäänyt jotenkin jumiin eikä avain suostunut inahtamaankaan. Lukko 2 - Jussi 0. Jussi meinasi jo soittaa lukkosepän paikalle, joka päästäisi meidät asunnosta pihalle. Hetken lukkoa ja kahvaa rynkyteltyämme saimme tunnelman kiristymään, mutta onneksi myös oven aukeamaan. Jussin lähdettyä töihin kömmin vielä sänkyyn nieleskelemään karheaa kurkkua sileämmäksi.

Muutaman tunnin jatkounien jälkeen heräsin hivenen virkeämpänä, mutta vieläkin tukkoisena. Aamupalahetki oli söpön vaaleanpunainen pionien, Premium-lehden ja finrexinin yhdistelmä. Tässä Jussin "princesslehdeksi" nimeämässä lehdessä oli vallan ihania juttuja, mutta ei ihan tämän kotirouvan kukkarolle sopivia. Luettuani lehden ja haahuiltuani hetken päätin lähteä pienelle kaupunkikävelylle - olihan ulkona ihana auringonpaiste ja hellesää. Lähdin kävelemään Schottenfeldgassea pitkin, jolta löysin aivan ihanan kaupan, joka myi erilaisia helmiä ja korutarvikkeita. Päätin käydä ostamassa itselleni hieman tekemistä. Olin kuin pikkulapsi karkkikaupassa, paitsi että piti itse maksaa. Myyjä oli vanhempi nainen, joka kuitenkin puhui englantia ja oli avulias omalla vanhan naisen tavallaan. Vietin liikkeessä varmaan 1,5 tuntia, jonka saldona minulla oli 5,50 euron pussi erilaisia helmiä ja siimaa, joista olin päättänyt kyhätä pirteät kesäkorut postitettavaksi kummitytöille Saanalle ja Ellalle. Joudun vielä palaamaan kyseiseen helmikauppaan vähän täydentämään kokoelmaani.

Jatkoin kohti ruuhkaista Mariahilfer Straßea, jolla sijaitsee suurimmat liikkeet ja monenlaiset kahvilat. Kauppojen ja kahviloiden ruuhkaisuus sai minut pysymään kadulla, sillä kynnys hypätä sekaan oli minulle vielä liian korkea. Vessahätä alkoi kuitenkin vaivata, joten joku paikka oli etsittävä. Siirryin tutuksi tulleelle Neubaugasselle, jossa on myös paljon liikkeitä ja kahviloita, mutta vähemmän ihmisiä. Valitsin arvalla rauhallisen näköisen pienen kahvilan, jossa oli kuitenkin muutama asiakas terassilla. En halunnut valita viereistä takuuvarmaa Starbucks-kahvilaa, vaan halusin vähän haastetta ja siedätyshoitoa. Kahvilakulttuuri on minulle vielä varsin vieras enkä vieläkään tiedä, miten tulisi toimia ja tuleeko parin euron kahvistakin jättää juomarahaa... Kahvi, Wiener Melange, maksoi 2.40€. Ajattelin, että voihan tätä juomaraha-asiaa kysyä ihan suoraan, mutta samalla sainkin vähän enemmän haastetta kuin olin tilannut, sillä kahvilan varsin ystävällisen naisen englanninkielen sanavarastoon kuului lähinnä "drink" ja "milkcoffee". Emme sitten oikein ymmärtäneet toisiamme, joten otin hänen takaisin työntämänsä juomarahaksi tarkoittamani kolikon ja siirryin terassille juomaan kahvini. Ehkä sitten ensi kerralla olen viisaampi. 

Kahvittelun jälkeen alkoi tuulla ja taivaalta tulla muutama pisko. Sateen vuoksi päätin pistäytyä samalla kadulla sijaitsevaan Billa-nimiseen ruokakauppaan, jossa en ollut vielä käynyt. Siellä on kuulemma paikallisista "supermarketeista" paras hedelmä- ja vihannestarjonta, joka sinänsä oli melko säälittävä verrattuna vaikka Jyväskylän Mestarin Herkkuun. Jo vähän jouhevammin sujuneen ostoskierroksen jälkeen pääsin kassalle, jossa ei käynytkään Visa. Onneksi minulla oli kuitenkin käteistä matkassa ja selvisin siitäkin ahdistavasta tilanteesta hengissä.

Kauppareissun jälkeen lompsin lämpimässä kesäsateessa kotiin Halbgasselle. Pian sen jälkeen Jussikin kotiutui ja laitoimme illalliseksi pasta bolognesea, jonka seurana joimme punaviiniä. Kunnon kotirouva oli tuonut miehelleen muutaman erilaisen oluen, jotka maksavat ruokakaupassa 40 sentistä 1 euroon. Päätimme mennä aikaisin nukkumaan, jotta jaksaisimme herätä "ajoissa" lauantaina, koska olimme suunnitelleet menevämme Mariahilfer Straßelle puhelinliittymä- ja nettiasioille.

Kirsi ruokakaupassa

Ensimmäinen kauppakokemus oli luonnollisesti ruokakauppa, josta oli ostettava ruokaa illan ja seuraavan pyhäpäivän varalle. Kun Jussi lähti töihin, oli minun astuttava kotirouvan suuriin saappaisiin ja otettava vastuu tästä haastavasta tehtävästä. Kaupoista puhutaan supermarkettien nimellä, mutta nämä supermarketit vastaavat kooltaan Jyväskylän Tapionkadun Siwaa, joten ehkä ei voida puhua ihan samalla supermarketin käsitteellä, johon olemme tottuneet. Ruokakaupassa vierähtää yllättävän paljon aikaa, koska mikään tuote ei ole tuttu ja valikoima tuntuu muutenkin hämmentävältä. Välillä pistää miettimään, että mitä paikalliset ihmiset oikein syövät kotonaan... Leipää ei erota pullasta ja joka hyllyn välissä on jonkinlaista keksiä tai suklaata. Kaikissa tuotteissa on jokin merkintä tuotteen ekologisuudesta. Muovipusseistakin on jokin luonnonsäästäjän vaihtoehto. Jogurtti on vähintään "natur" ja sipuleista löytyy tarra "bio". Sparissa liha olisi pitänyt ostaa irtomyynnistä oikein lihatiskiltä, jossa seisoi vanha mies essu päällä. Se oli ensikertalaiselle liikaa. Kukaan ei varmaan ole viettänyt kyseisessä Sparissa yhtä kauan aikaa kuin minä. Hämmennys vaihtui epätoivoon, kun olo oli kuin ei olisi koskaan käynyt ruokakaupassa tai laittanut itse ruokaa. Edes siwasiwasiwa-rallatuksen hokeminen mielikuvaharjoituksena ei auttanut. Ei muuta kuin kassalle ja kotiin miettimään.

Seuraava kauppa oli paikallinen typistetty versio meille tutusta Lidlistä, jossa tuotteet olivat vähän tutumpia ja Sparia edullisempia. Kauppa oli Sparia avarampi ja lihat myytiin tutuissa muovirasioissa. Sekä Sparissa että Hoferissa viinit löytyvät omalta hyllyltään, joka on varsin kätevää. Kallis viini maksaa 10€, edullisimmat saa 1,50 euron hintaan. Valikoima vaihteli näiden kauppojen välillä. Salaatit, vihannekset ja hedelmät ovat enemmän tai vähemmän nuutuneita ja valikoima on melkoisen niukka. Billa on valikoimaltaan näistä kaupoista laajin. Olutvalikoima taitaa sekin olla Billassa laajin, mikä aiheuttaa harmaita hiuksia ihmiselle, jolle päättäminen ei ole koskaan ollut vahvuus. Oluet maksavat 0,40 - 1 euron.

Kassa onkin aivan uusi kokemus. En ole koskaan nähnyt vastaavaa tehokkuutta ja nopeutta, jolla voi piipata ja pinota tuotteita läjäksi liukuhihnattoman kassan päähän. Hoferissa myyjä sanoo sinulle näkemiin, ennen kuin olet ehtinyt reagoimaan tervehdykseen. Maksoin Sparissa kortilla, mutta sekään ei sujunut aivan mutkitta. Maksupääte esitti kysymyksiä saksaksi, jossa tarvitsin myyjän apua. Sain kuitenkin myyjältä ystävällisen hymyn, kun lopuksi kiitin ja sanoin näkemiin saksaksi. Hoferissa maksoin käteisellä, mutta käsien tärinän vuoksi kolikoiden laitto kukkaron taskuun kesti muutaman sekunnin liian kauan myyjän ilmeistä päätellen, sillä aiheutin tukoksen hänen liukuhihnattoman kassan päähän, johon hän kasasi tehokkaasti seuraavan asiakkaan tavarat melkein omieni päälle. Mietin todella, minne hänellä on niin kova kiire...

On hämmentävää, miten moni kauppa ja ravintola ei kelpuuta Visaa. Onneksi täällä on paljon pankkeja, joiden eteisessä on monenlaisia automaatteja, joista joku on käteisen nostamiseen tarkoitettu laite. Käteinen on varsinkin täällä 7. Bezirkillä välttämätöntä.

Turismo!

Me kirjoittelemme tätä merkintää ensimmäisenä sunnuntaiaamunamme Wienissä. Eilisen ukonilman jälkeen aamu valkeni aurinkoisena. Lämpötila lähestyy hellerajaa, joten on hyvä hetki nauttia korkeiden huoneiden tarjoamasta viileydestä ja kirjoittaa taas muutama sana viime päivien tapahtumista.

Jäimme siihen, kun rättipoikkiväsyneet matkaajat viettivät ensimmäistä iltaansa Wienissä viinilasillisen äärellä. Matkaväsymys alkoi painaa, joten painelimme pehkuihin ja nukuimme kuin tukit seuraavaan aamuun. Kelloa emme pistäneet herättämään, sillä olihan seuraava päivä paikallinen vapaapäivä. Aamupalan jälkeen pakkailimme vähän vettä ja laastaria mukaan ja läksimme kaupungille suuntanamme Wienin vanha kaupunki, Innenstadt.

Sää oli pilvinen, mutta melko lämmin. Kirsi oli edellisenä päivänä tutustunut lähikatuihin, joten reitti Neubaugassen kautta Mariahilferstraßelle ja sitä pitkin kohti kaupungin vanhaa ydinkestustaa oli tuttu. Mariahilferstraßella Jyväskylän kävelykadun niukahkoon tarjontaan tottuneet matkailijamme hämmästelivät liikkeiden tarjontaa ja kokoa. On huvittavaa, että kaupungissa on esimerkiksi käytettyjen pienoisrautatievaunujen myymiseen erikoistunut liike. Pistää vaan miettimään, että kuinka kauppa käy... Mariahilferillä liikkeet ovat tietty suurempia ja valtavirran, eli naiskuluttajan, makua myötäileviä.

Turistina turistien joukossa

Kilometrin, kahden kävelymatkan jälkeen saavuimme alueen 1 laidalle, jota kiertää "The Ring", vanhan kaupunginmuurin paikalle rakennettu katu. Kävelimme sitä myöten keisarillisen palatsin portille, josta turistivirtaa seuraillen siirryimme palatsin sisäpihalle. Palatsiaukio on iso nurmikenttä patsaineen ja komeine julkisivuineen. Nykyisin palatsin tiloissa on mm. kansalliskirjasto. Kirsi oli edellisenä päivänä yrittänyt hakea sanaa "kirjasto" ja siinähän se nyt seisoi - Bibliotek. Jäimme ihmettelemään, että näinköhän täällä pärjäisi ihan vaan ruotsia puhumalla. Tarkistimme sijaintimme opastaulusta ja valitsimme kohteeksi turisti-infon, sillä totesimme kaupungin kartan olevan avuksi kaupunkiharhailussa. Aukiolla jäimme vielä hetkeksi ihmettelemään hevoskärryjä, jotka kuljettivat turisteja palatsialueen ympäri Egyptistä tutun hevosenlannan hajun täyttäessä nenän. Täällä "kalishkuskit" olivat tosin muodostaneet kartellin, joka oli nostanut hinnat Egyptin parista eurosta paikalliseen 40 euron kartellihintaan. Tietysti erona Egyptiin oli, että täällä hevosia oli kaksi, kuskit puhuivat englantia ja olivat pukeutuneet asianmukaisin kostyymeihin. Meidät oli kuitenkin jo pilattu etelän halvoilla hevoskyytihinnoilla, joten päätimme jatkaa jalkaisin.

Kirsi ja kalliit kalissit (caleche)

Kuljimme palatsirakennuksen läpi Michaelerplatzille, josta käännyimme oikealle kohti Albertinaplatzia. Rakennukset ja arkkitehtuuri täällä ovat kyllä näkemisen arvoisia. Joka seinämällä on jotain kummasteltavaa, kun vaan malttaa nostaa katseensa ja pysähtyä hetkeksi. Meitä tosin alkoi jo tässä vaiheessa vaivata kokemusähky. Pysähdyimme silti sekunniksi bongaamaan espanjalaisen ratsastuskoulun hevosia, jotka ihmettelivät lasien takana laahustavaa turistivirtaa ratsastuskoulun sisäpihaa reunustavista pilttuistaan.

Löysimme turisti-infon helposti. Opaskartan joutui tosin pyytämään virkailijalta, sillä niitä ei ollut esitetelineissä tarjolla. Lyhyt jonotus kuitenkin kannatti, sillä saimme samalla kesäkuun tapahtumaoppaan. Teimme tilaa muille turisteille ja poistuimme torille. Nyt oli hyvä hetki pysähtyä hetkeksi lukemaan karttaa ja ottamaan valokuvia Albertinaplatzista.

Kävelimme perhospuutarhan ja Burggartenissa päivää paistattelevien ihmisten ohi. Joku jonglööripoika yritti briljeerata yhdellä keilalla, mutta vieressä päivää paistatteleva tyttöporukka ei näyttänyt kovinkaan vakuuttuneelta.

Volksgartenin ruusuloistoa

Palasimme Ringille ja kiersimme Parlamentin ohi Volksgarteniin, joka oli täynnä erilaisia ruusupensaita. Kirjava ruusumeri oli houkutellut muitakin turisteja, etenkin keski-ikäisiä rouvia, jotka sifonkihuivit kaulassa olivat olevinansa niin kultturelleja ja nenät pitkällänsä nuuhkivat ruusuja, ja japanilaisia, jotka valokuvasivat toisiaan ruusujen keskellä. Pitihän sitä itsekin muutama ruusukuva räpsäistä.

Ruusuista nautittiin kaikilla aisteilla

Pyörimme vielä hetken vanhassa kaupungissa, turistien puuronsilmässä, ja ihmettelimme hienoja rakennuksia ja ökyliikkeitä. Kirkkoja oli jos jonkinlaisia, tai olikohan ne kaikki edes kirkkoja... Erityisen hämmentävä rakennus oli paikallinen minariteetti, jonka tunnisti minariteetiksi vasta sille tyypillisestä tornista. Siihen asti se oli kuin mikä tahansa muu kirkko harjakattoineen. Ehkä katoliset olivat pystyneet yhdestä kirkostaan luopumaan ja tehneet siitä soveltuvin osin minariteetin korvaten kirkon tornin minariteetin tötteröllä...

"Tötterökirkko"

Nälkä jo kolkutteli vatsassa, joten alkoi olla korkea aika etsiä jokin mukava ja kohtuuhintainen ruokapaikka. Helpommin sanottu kuin tehty. Hinnat keskustassa olivat vähän toista kuin meidän asunnon lähistöllä tai Jussin työpaikan lähellä, jossa lounaan alkukeittoineen ja jälkiruokineen syö 8 eurolla. Löysimme kuitenkin viihtyisän näköisen ravintola Fuerichin, joka toki oli turistihintainen, mutta samoin myös turistiystävällinen. Söimme alkukeitoiksi tarkoitetut unkarilaiset gulassikeitot, Jussi joi ison oluen ja Kirsi lasin punaviiniä, joka olikin sitten aika iso lasillinen. Jos haluaa sen 12cl, niin se pitää erikseen pyytää, muuten sieltä tulee 24cl tai jotain... Jälkiruoaksi Jussille maistui vadelmilla ja vaniljajäätelöllä täytetty lätty, jossa oli vielä kermavaahtoa vähän lisämakeutta tuomaan. Kirsi söi omenastrudelin vaniljajäätelöllä ja kermavaahdolla. Sokeria ei oltu säästelty siinäkään. Lasku teki tippeineen 35€.

Tippauskulttuuriin on muuten totutteleminen. On vaikea luopua tavasta tarkistaa, että saahan vaihtorahan oikein takaisin. Kun niitä kolikoita alkaa laskemaan, se on inasen hämmentävä tilanne myös tarjoilijalle, joka jää odottelemaan juomarahaa. Sitä hiluja laskiessa helposti unohtaa, että ai niin, se tippikin vielä... Ja pitääkö pelkän kahvin ostamisestakin antaa juomaraa 10% eli jotain 20 senttiä, mikä tuntuu vähän säälittävältä?

"Korkea niin kuin koottikirkko"

Kiertelimme kaupunkia ristiin rastiin ja katsastimme ulkopuolelta vielä ison goottikirkon, jonka nimi on vielä vähän hakusassa. Päivä oli melko viileä, joten ennen iltaohjelmaa eli ilmaista Wienin Filharmonikkojen ulkoilmakonserttia oli syytä käydä kotona hakemassa lisävaatetta. Ostimme metroaseman lippuautomaatista 24 tunnin liput, jotka tulivat kertalippuja edullisemmaksi, kun matkoja tuli yli kolme. Jussi pääsi samalla lipulla vielä perjantaina töihin ja takaisin. Linja U3 Stephanplatzilta kuljetti meidät Westbahnhofille, josta matkasimme pienen pätkän U6:lla Burggasse-Stadthallelle. Kotona vaihdoimme vaatetta ja lähdimme suunnistamaan kohti Schönbrunnia ja Sommernachtskonzertia. U6:lla menimme taas Westbahnhofille ja vaihdoimme U4:seen, joka kulki kohti Hütteldorfia. Vaikka olimme liikkeellä hyvissä ajoin, metro oli aivan täyteen ammuttu konserttiin matkaajista. Seurasimme siis ihmismassaa, joka lähti vyörymään Schönbrunnin metroasemalta kohti Schönbrunnin palatsia ja sen puutarhaa.

Klassisen musiikin ystäviä Schönbrunnin iltahämärässä

Konserttijärjestelyt yllättivät meidät massiivisuudellaan. Alueella oli vaijerikameroita ja kentälle rakennettiin paineaitoja, joita vartioivat ärjyn näköiset järjestysmiehet. Ryysis oli melkoinen ja ihmisiä oli enemmän kuin suomalaisilla kesäfestareilla. Parhaiten valmistautuneet olivat leiriytyneet hiekkakentälle retkijakkaroineen ja viltteineen sekä eväineen ja viinipulloineen. Retkijakkaroita olisimme kaivanneet mekin, sillä päivän kaupunkikierros alkoi vaatia verojaan. Tunnin odottelun jälkeen konsertti alkoi. Valoshow oli kuin suuressakin rock-konsertissa, ja ihmiset vislasivat ja hurrasivat keskimäärin 30 minuuttia kestäneiden kappaleen jälkeen. Kahden viimeisen esityksen aikana screeneillä näkyi erillisellä lavalla tanssitut balettiesitykset, jotka antoivat ihan uuden ulottuvuuden konsertille. Encorena soitettiin Wieninvalssi. Olihan se aika korkeakulttuuria, johon eivät tällaiset maalaiset ole tottuneet. Toisaalta ehkä me emme vain vielä olleet riittävän "kypsiä" tällaiseen musiikkielämykseen. Mutta ehdottomasti ainutlaatuinen kokemus!

Kuvasta sitä ei näe, mutta tuolta "rokkilavalta" soitetaan Sibeliusta

Kotimatka sujui yhtä ruuhkaisissa tunnelmissa kuin tulomatkakin, kun ne kaikki tuhannet ihmiset lähtivät massana vyörymään kohti metroa. Kirsi bongasi hiekkakentältä ilmaislehden, joita jaettiin palatsin ulkopuolella, mutta jota ei saanut napattua konserttiin mennessä. Lehden kansissa oli bling-bling-kellon kuvia, josta se pakko-saada-ajatus sitten lähti... Onneksi aika moni oli luopunut tästä Premium - Das exklusive Lifestylemagazin -nimisestä pyllynalusesta, jotta Kirsi sai aamupalalle jotain lukemista. Pitkän ja hikisen päivän päätteeksi oli ihana pulahtaa kylpyyn, josta erityisesti Kirsi oli haaveillut viimeiset kolme viikkoa.