Sunnuntain ohjelmassa oli retkeilyä ja reippailua korkeammissa maisemissa. Aamun unet karisivat silmistä viimeistään siinä vaiheessa, kun huomasin teekupissani kärpäsentoukan. Vieläkään en ymmärrä, missä kohdin pussiteen valmistusprosessia kyseinen toukka on joutunut teekuppiini, mutta se oli vain yhden hörpyn päässä vatsastani. Ja vaikka Jussi kuinka yritti sanoa, ettei se toukka selviytyisi mahassa kärpäseksi asti, en voi olla ajattelematta moista iljettävää ajatusta.
No kärpäsällötyksestä virkistyneenä pakkasimme repun ja lähdimme suunnistamaan kohti Kahlenbergin vuorta ja viiniviljelyksiä. Bussin ikkunasta ihastelimme hulppeita taloja sekä näkymiä kaupunkiin ja viinitiluksille. Reittimme oli selvä: näköalaterassin ja näkötornin kautta tiukkaa alamäkeä pieneen heurigen Hirtiin syömään lounasta, jonka jälkeen reippaillen maauimalaan. Maisemat näkötornista olivat tuulen myötävaikutuksella kirjaimellisesti henkeäsalpaavat. Alamäet ja ylämäet puolestaan tarjosivat monipuolista treeniä jalkojen eri lihaksille.
Retken ehdottomasti jännittävimpiin hetkiin kuului ruokailu paikallisella viinitilalla. Paikalliset viinituvat, Heuriger, ovat pieniä pellon keskelle pystytettyjä hökkeleitä, jotka "palvelevat" janoisia ja nälkäisiä kulkijoita. Juomat tilattiin tarjoilijalta, mutta ruoka piti hakea sisältä "buffetista". Buffet oli käytännössä epämääräisen näköisiä patoja ja lautasia kassan takana olevalla pöydällä, josta olisi pitänyt osata valita houkuttelevimmat lajikkeet. Seinällä oli ruoka- ja maustelista, mutta se ei siinä tilanteessa mitenkään erityisesti lämmittänyt. Lisäjännitystä toi se, että kassaneiti/emäntä kieltäytyi alkutekijöiksi puhumasta englantia. Siinä me sitten Jussin kanssa yritimme kovasti ymmärtää ja tulla ymmärretyiksi. :) Jussilla valinta sujui nopeasti, kuten aina, kun taas itse aloin lähinnä panikoitumaan - kuten aina. Kyselin emännältä lautasia viisoen, että mitä tuon on ja mitä tuo on. Vastaukset eivät tuoneet ratkaisua, joten emäntä päätti vähän auttaa. Ymmärsin, että kyseessä olisi jonkinlainen lihapulla hapankaalilla. Se ei kuulostanut ollenkaan pahalta, mutta kun emäntä otti isosta kattilasta kelmuun käärityn valkoisen pallon ja halkaisi sen, aloin vähän epäilemään valintaani. Hän laittoi lautaselle reilusti hapankaalia, lurutti päälle jotain lientä ja tuikkasi lautasen mikroon. Hivenen huvittuneena lähdimme ulos terassille odottelemaan annosta. Jussi oli jo saanut oman liha(läski)viipaleensa hapankaalilla ja perunoilla. Ulkona meitä odotti lasilliset punaviiniä. Jännittävästä ulkonäöstään huolimatta "lihapulla" osoittautui erittäin maukkaaksi. Se oli nimensä mukaisesti lihapulla: pullaa muistuttavan pallon sisällä oli lihahakkelusta, joka todennäköisesti oli sitä samaa tavaraa nahkoineen päivineen, mitä Jussin lautasella oli, mutta yritin olla ajattelematta sitä liikaa. Liemi, joka teki siitä mehukkaan, oli varmasti jotain lihalientä. Kaiken kaikkiaan se maistui aivan Saarioisen kinkkupitsalta, josta oli vain tehty pallo. Oikein onnistunut arpa! Elämystä vähän häiritsi sadanlaiset pörriäispistiäiset, jotka olivat aivan tavattoman kiinnostuneita lautasistamme. Näytimme varmasti pöljiltä vaihtaessamme kolme kertaa pöytää, kun amppareita alkoi kertymään jalkoihimme kolme liian monta. Mutta maisemissa sen sijaan ei ollut valittamista!
Lounaan nautittuamme lähdimme kipuamaan sitä tiukkaa mäkeä takaisin ylös, jota olimme hetki sitten nytyyttäneet alas. Siinä äheltäessä meinasi kyllä vastasyöty lihapulla tulla vastaan. Onneksi loppumatka oli taas alamäkeä kulkiessamme viiniköynnösten väleistä kohti lasten kiljahduksia. Maauimala, jonne olimme matkalla, on kuuluisa huikeista maisemistaan, ja kyllähän niitä kelpasi altaan reunalta ihastella. Toisessa suunnassa siinti Kahlenbergin vuori, kun taas toisessa suunnassa "alhaalla" aukesi kaupunki. Allas ympäryksineen oli tupaten täynnä, mutta olimme niin odottaneet veteen pulahtamista, ettei muita oikein edes huomannut. :) Onnistuimme löytämään nurmikolta retkipeiton mentävän aukon, jossa sitten loikoilimme ja nautimme auringosta ja rantatunnelmasta. Tuuli viilensi alkavaa iltaa mukavasti ja päätimme seitsemän maissa lähteä kotiin päin. Kotona teimme vielä virkistävät rosé-spritzerit.
Ötökkätunnelmissa mietin vielä aamun toukkaa ja muita heinällä liftaafia punkkeja, joita päivän retkellä olimme saattaneet poimia kyytiimme. Minne kaikkialle ne ovat voineetkaan vaeltaa...? Vaikka punkkitarkastuksen jälkeen saldo oli nolla, en silti päässyt ajatuksesta irti. Ja entä jos punkki olisikin löytynyt, niin miten ihmeessä olisin muka pystynyt nukkumaan kaikessa rauhassa aamuun, jotta olisin voinut kipaista hakemassa punkkipinsetit apteekista. En mitenkään. Olisinko antanut punkkiloisen vain imeskellä kaikessa rauhassa pää ihoni alla? Tuskinpa. Pitäisiköhän ihan vaan tulevaisuuden varalle käydä ostamassa sellaiset pinsetit...?
