Jussilla loppurutistus jo painaa, joten lauantai jatkoi työviikkoa. Ehdimme kuitenkin käväistä kaupungilla yhdessä ennen Jussin töihin menoa. Torstai-illasta asti on ollut haikea fiilis. Toisaalta on mukava palata Suomeen ja nähdä taas ystäviä ja sukulaisia, mutta toisaalta ei vaan haluaisi vielä lähteä. Näissä haikeissa tunnelmissa vaelsin kaupungilla istuen niillä terasseilla, joilla en ollut vielä istunut ja joilla olin aina halunnut istua. Paitsi Otto Wagnerin paviljongin kahvilassa, josta oli tehty ihan ylihintainen snägäri. Sinne en sitten halunnutkaan. Yritin kovasti haistella wieniläistä kaupunkitunnelmaa ja kulttuuria, jota todennäköisesti tulen kaipaamaan useasti.
Sovimme, että käydään Jussin kanssa yhdessä syömässä sitten, kun tulee nälkä. Halusin mennä yhteen tiettyyn ravintolaan, tai ennemminkin sen terassille, jonka ohi olimme kesämme alkumetreillä kävelleet. Se näytti niin ihanan tunnelmalliselta silloin, mutta vaikka nyt ei ollutkaan yhtä pimeä, oli se kapea kuja terassipöytineen oikein mukava paikka istua valoisempaankin aikaan. Ruoka oli oikein hyvää, samoin ravintolan omilta viljelyksiltä tullut viini. Jussi joutui palaamaan takaisin töihin, mutta itse jäin vielä toiselle lasilliselle ihan vaan siksi, että halusin ja vielä pystyin.
Vakaa aikomukseni oli ollut käydä yhdessä tietyssä kahvilassa syömässä yhden mielipiteen mukaan kaupungin parhaita kakkuja ja juomassa jälkkärikahvit, mutta en päässyt kovinkaan kauas, kun jäin kadulle kuuntelemaan neljän nuoren miehen musisointia. Meno oli letkeää ja pojat soittivat hyvin. He kauppasivat myös levyään 10 euron hintaan, mutta suuremman investoinnin sijaan tyydyin antamaan muutaman kolikon kannustukseksi. Jatkoin matkaa, mutta nyt jäin seuraamaan jättimäisten saippuakuplien tekoa ja niistä nauttivia pikkulapsia. Tuommoisia jättisaippuakuplakeppejähän voisi tehdä itse... :) Siinä tovin seistyäni havahduin meidän häämarssimusiikkiin. Ne neljä nuorta miestä olivat jatkaneet soitteloaan. Palasin kuuntelemaan heitä ja lopulta istahdin vieressä olevalle terassille.
Oli tullut jo pimeä ja pojatkin lopettivat soittamisen. Spritzerini nautittuani kuulin matkan päästä sellomusiikkia. Halusin mennä tukemaan tätäkin katutaiteilijaa ja kuuntelin varmasti puolisen tuntia ilman nuotteja soittavaa sellistiä, joka sai valtaisia suosionosoituksia kasvavalta yleisöltään. Siinä kuunnellessani välillä aivan herkistyin. Kun sellisti lopetti, totesin, että ilta on vielä nuori ja lämmin. On siis oiva hetki suunnata Rathausplatzille katsomaan, mitä korkeakulttuuria siellä olisi tänään tarjolla. Jääköön Diglas kakkuineen toiselle kertaa.
Rathausplatz oli täynnä ihmisiä. Ravintolakojuilla kävi kuhina kuin muurahaispesässä ja taustalla kaikui ooppera. Päätin ottaa oluen, mutta yllätin itsenikin villillä valinnallani: banaani-weissbierillä! Kaikki paikat olivat varattuja, joten totesin, että tämän oopperan täytyy olla tosi hyvä ja ainutlaatuinen, niinpä päätin tähyillä itselleni istumapaikkaa ja löysinkin yhden irtopaikan. Osaan kysyä saksaksi, onko paikka vapaa, ja ymmärrän kyllä ja ei vastaukset, mutta tämän rouvan liian pitkästä lauseesta en ymmärtänyt paljoakaan. Ymmärsin kuitenkin sen, että siihen sai istua. Siinä imeskelin makeaa oluttani keltaisella pillillä ja nautin esityksestä. Vasta lopputeksteistä minulle selvisi, mitä oopperaa olin seurannut lähes kaksi tuntia, mutta eihän se sitä kokemusta haitannut. Ymmärtämistä ehkä vähän. Ooppera oli nimeltään Manon.
